Esimakua vanhan hyvän ajan byrokratiasta saatiin jo ennen passintarkastusta, kun tsuhnat laitettiin suoraan jonoon odottamaan paikallista matkavakuutusta. Neljä euroa köyhempänä ja leimattu lippulappu siististi passin väliin taiteltuna olin kelvollinen astumaan Valko-Venäjän kamaralle. Sopuhintainen bussimatka täpötäydessä ja tulikuumassa lentokenttäbussissa keskustaan ja eikun ensimmäistä majapaikkaa etsimään. Entisissä neuvostomaissa hotellit ovat usein hinta-laatusuhteeltaan surkeita, eikä budjettihostelleja juurikaan ole. Jos matkustat suurella porukalla, on kokonaisen huoneiston vuokraaminen usein edullisin vaihtoehto. Tästä syystä meidänkin sekstettimme yöpyi koko matkan ajan näissä apartmenteissa. Keski-hinta yöpyjää kohden oli noin 20 euroa/yö. Ensimmäinen ilta Minskissä, illallinen ravintolassa jossa tarjoilu ennätyshidasta. Kaupasta vahingossa piimää maidon sijasta, valkovenäläisten maku ja struktuuri oli hieman totuttua jäykempi, mutta hyvin näytti silti uppoavan.
Seuraavana päivänä oli tarkoitus pyyhkäistä mukavasti iltapäiväpäiväjunalla muutamassa tunnissa kakkosluokan kupeevaunuissa pelipaikoille Gomeliin. Tyttönen pleksilasin toisella puolen totesi kuitenkin njet, sitten njet ja vielä kerran elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan NJET. Suunnitelma b siis käyttöön. istumapaikat kahdeksan tunnin karjavaunumatkaan rahvaan seurassa. Tiettyjä seurueemme jäseniä matkustusmukavuudesta tinkiminen hieman harmitti, mutta vähintään puolimatkassa toista tai kolmatta votkapulloa tyhjennettäessä tunnelma oli silminnähden hilpeämpi. Paikalliseen menoon tutustumisen kannalta Plazkartny avo-osasto oli hyvä valinta, ja illan pimetessä oli vaunussamme käynnissä melkoiset bakkanaalit. Maan kaakkoiskulmaan saavuimme puoliltaöin, apartmentdude-Olegin kätyri oli meitä vastassa asemalla ja kuljetti porukan ansaituille yöunille.
Matsipäivä on aina juhlapäivä. Tällä kertaa päätimme valmistautua otteluun hankkimalla leimat maahantulokorttiimme. Byrokratian rattaissa pyörimiseen saimme tuhrattua koko iltapäivän. Ensin johonkin toimistoon joka tutki passimme ja kirjoitti jonkinlaisen anomuksen. Sitten pankkiin jonottamaan muutaman euron maksua lomakkeen kirjoittamisesta. Siitä takaisin toimistolle maksukuitin kanssa jossa huomataan että nyt on täytetty ihan väärä lomake, eikä meillä sitäpaitsi ole Valko-Venäläisten matkavakuutustodistusta mukana vaikka siellähän se piti olla siististi taiteltuna passin välissä. Takaisin majapaikkaan lippulappua hakemaan ja uuden lomakkeen täyttöön. Seuraavaksi jonkinlaiseen virastoon jossa elämäänkyllästyneen näköinen pitkäsäärinen mutta tiukkailmeinen täti läimäytti suurieleisesti kauniin sinisen leiman maahantulokortteihimme. Rekisteröityminen turistiksi oli onnistuneesti suoritettu ja vieläpä ajassa joka olisi monelle sunnuntailenkkeilijälle kelpo maraton-aika. Onneksemme tämä käärmeet ja tikapuut leikin maali eli OVIR-virasto sijaitsi vastapäätä Suomen maajoukkuekannattajien ennaltasovittua kokoontumiskapakkaa.
Maistuvat perinnepöperöt naamariin ja alta aikayksikön terassi olikin täynnä vanhoja tuttuja. Osa oli tullut paikalle meidän tavoin omia teitään, osa SMJK:n järjestämällä bussimatkalla. Monet Tallinnasta asti bussilla saapuneet näyttivätkin juuri siltä että olivat saapuneet Tallinnasta asti bussilla. Taivas repesi vesisateeseen juuri kun stadionille siirtyminen piti aloittaa. Neuvokas bussimatkanjohtaja tilasi paikalle takseja komennolla kaikki kaupungin Volgat suhareineen paikalle. Me emme jääneet tätä korttia katsomaan, vaan urheasti kirmasimme vesisateen armoille johdinautoa etsimään. Pysäkki löytyi, ensimmäinen auto meni oikeaan suuntaan. Sentin nippu hassurahaa kujettajalle ja paikalliselle papalle pyyntö potkaista seurueemme pihalle stadionin liepeillä. No tottahan futispappa oli itsekin matsiin menossa, olisihan se kaikista futispapan tuntomerkeistä pitänyt tunnistaa. Miellyttäväkäytöksinen mellakkapoliisi ohjasi meidät omaan karsinaamme, ja ottelu oli valmis alkamaan. Areena oli mukavan tiivis, oikea jalkapallostadion jossa katsomot olivat kiinni kentässä. Vaikkei tupa ollutkaan täynnä, tunnelma oli alusta alkaen hyvä. Merkillepantavaa oli että Valko-Venäjän kannattajat jotka Helsingin vierasottelussaan heiluttelivat vanhoja punavalkoisia lippujaan, olivat kotiotteluun joutuneet varustautumaan punavihreillä uusilla lipuilla. Minskiläisen Vladimirin kertoman mukaan vanhan punavalkoisen lipun käyttö on nykyisin kokonaan kiellettyä, ja ainoastaan vierasotteluissa sitä uskaltaa pitää esillä.
Ottelu oli tasainen. Tai luulen sen olleen tasainen, elän maaotteluissa niin vahvasti mukana etten pysty pelin jälkeen sanomaan juuri mitään järkevää itse pelistä. Kuka hallitsi, nousivatko laidat, pysyikö pallo omilla. Ei aavistustakaan, mutta jossain kohdin ensimmäistä jaksoa Pukki teki upean maalin ja mentiin pähkinöiksi. Hyvän tunnelman rikkoi pieni välikohtaus jossa miliisi tuli hakemaan katsomosta kaverin jonka ravintolalaskusta oli jäänyt muutama hassuraha epähuomiossa maksamatta. Naama oli tallentunut kapakan kaukovarjostimeen ja A4-tuloste näpeissään poliisimies nappasi puhutteluun kuvan mukaisen kuulapään. Puoliajalla tarjoiltiin limonadia ja kaalipiiraita, sovittiin että tehdään vielä toinen maali ja lähdetään Gomelin yöhän juhlimaan. No ei tehty, kotijoukkue tasoitti lopussa mutta Gomelin yöhön päätettiin suunnata silti. Kunhan ensin poliisivoimat uskalsivat päästää tsuhnat ulos stadionilta. Suorat buusikyydit oli järjestetty kaikille kaupungin kolmelle hotellille. "Mitenkäs me kun asutaan Olegin apartmentissa?" "Joo sen kun lähdette menemään, laittakaa nyht kuitenkin huivit piiloon" sanoi miliisisetä. Gomelin yö oli rauhallinen, aukinaista kuppilaa ei löytynyt mistään, ainoa voittava valinta olisi nähtävästi ollut sama aloittelukapakka kaupungin laidalla siinä virastoa vastapäätä.
No eipähän ollut ainakaan krapulaa aamulla, joten ei muuta kun nähtävyyksiin tutustumaan. Gomelissa niitä on tasan yksi, jonkinlainen palatsi. Palatsi lienee hieman liioiteltu sanavalinta Moision kartanon rinnalla kalpenevasta rakennuksesta, mutta ihan viihtyisän puiston keskelle se oli rakennettu. Tai ehkä puito oli rakennettu "palatsin" ympärille. Mistä näitä tietää. Puiston takaa löytyi uimaranta joten pakkohan se oli käydä pulahtamassa Sozh-joessa. Vesi oli märkää, lämmintä ja taatusti uimakelpoista. Gomelin yleisilme oli erittäin siisti, ja pääkatujen rakennukset oli restauroitu hienoon kuntoon. Ennakko-odotusten vastaisesti jouduin toteamaan että kaupunki oli jopa viihtyisä. Illalla söimme kunnon sapuskat Neuvostoliitto-teemaisessa ravintolassa. Tosin neuvosto-teemaa edusti ravintolassa ainoastaan sisustus. Tarjoilijat hymyilivät, ruoka oli hyvää ja se tuli pöytään nopeasti. Ei siis millään tavoin autenttinen kokemus.
Seuraavana aamuna hyppäsimme Minskin junaan. Tällä kertaa mukavissa kakkosluokan Kupe-hyteissä, sillä tyttönen pleksilasin takana sanoi elämäänkyllästynyt ilme kasvoillaan da. Perillä olimme hyvissä ajoin puoliltapäivin joten ajattelin elektroniikkaliikkeen ohi kävellessäni että otampa tuosta nopeasti paikallisen prepaid-liittymän, omani kun ei ollut päiväkausiin suostunut toimimaan ja äidille pitäisi kuitenkin säännöllisesti raportoida hyvinvoinnista. No mitäänhän ei tässä maassa tehdä ns. sukkelasti vaan prepaid-liittymän ostoprosessi piti sisällään tarkoitukseltaan mysteeriksi jääneen pankkireissun, lounastauon ja paljon venäjänkielistä sadattelua. Kolmas ja viimeinen apartmenttimme osoittautui melko tyylikkäästi somistetuksi, tuntui kun olisi asunut jossain v**** sisustusohjelmassa. Minsk oli mahtipontinen, avara, puistoineen yllättävän vihreä. Jos se sijaitsisi missä tahansa muussa maassa, suosittelisin sinne matkustamista varauksetta kaikille.
Seurueemme jäsen T oli Helsingin kotipelissä tutustunut vierasreissulla olleeseen Vladimiriin. Hän tarjoutuikin lähtemään kanssamme maan ylimmän sarjatason otteluun lauantai-iltapäivänä. Koska Minskin ja koko Valko-Venäjän suurin stadion käy läpi perusteellista remonttia, pelaa Dinamo ottelunsa tällä kaudella Traktor-stadionilla. Loogisesti harmaa betonistadion sijaitsee traktoritehtaan vieressä lähiössä jossa asuu traktoritehtaan työntekijöitä harmaissa betonikerrostaloissa. Belarus-traktorit: kyllähän te muistatte, niitä oli silloin kun joulupukki oli vielä meillekin olemassa. "Ei näissä peleissä ketään käy, riittää kun mennään vartti ennen vihellystä lippuluukulle" sanoi Vlad. Kolmen vartin jonotuksen jälkeen saimme liput, ja ehdimme katsomoon kun puoli tuntia Dinamo Minskin ja BATE Borisovin välisestä ottelusta oli pelattu. Molempien joukkuiden faniryhmät pitivät kivaa mekkalaa, ja tilanne oli mukavasti vielä maaliton. Äkkiä BATE siirtyi kuitenkin vierasjohtoon, ja voitti lopulta maalein 1-2. Kuvottavaa oli kannattajaryhmien toisilleen vuorohuudoin tekemät Siika & Haili -tervehdykset. Mikä ihme siinä on että näitä uusnatseja tuntuu olevan eniten niissä maissa missä aikanaan kärsittiin eniten natsien takia? Matsin jälkeen kävimme vielä vähintäänkin hämärässä kapakassa oluella, ammattilaistyttöset selvästi jo valmistautuivat iltaa varten ja mekin saimme osaksemme muutaman viekoittelevan katseen. Aamulla paluulento Helsinkiin ja paluu arkeen. Mutta onneksi vain hetkeksi.
Mitä jäi käteen Valko-Venäjästä? Kaikki ei ollut kurjaa ja harmaata, leipää sai kaupasta ja piimää myös. Siisti maa jossa asuu mukavia ihmisiä. Mukavia ihmisiä jotka kyllä ovat jo tajunneet ettei joulupukkia ole olemassa, mutta eivät sitä ihan vielä uskalla ääneen sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti