Silkkitien ytimessä

Alkuun pahoittelut että blogi raahaa hieman reaalimaailmaa jäljessä, nettiyhteydet ja toimettomat illat eivät oikein ole osuneet yksiin viime viikkoina. Kokandin jälkeen matkasin siis Tashkentiin, ja siellä oli tarkoitukseni lähinnä suunnitella matkan jatkoa ja hoidella muitakin käytännön asioita. Muilta reissaajilta ja netistä saatujen tietojen perusteella Turkmenistanin kauttakulkuviisumin saaminen on tänä syksynä kestänyt viikosta kahteen, ja maassaolopäiviä on järjestään annettu ruhtinaalliset kolme. Normaali turistiviisumi olisi edellyttänyt oppaan (lue päällystakki) palkkaamista koko maassaolon ajaksi. Karu fakta joka sai minut luopumaan alkuperäisestä ideastani matkata maitse läpi silkkitien. Pahimmassa tapauksessa Uzbekistanin viisumini olisi ehtinyt umpeutua ennenkuin olisin Turkmenistanin viisumitarran passiini saanut, joka olisi pakottanut lentämään äkkilähdöllä johonkin viisumivapaaseen maahan. Uutta suunnitelmaa siis laatimaan. Yhtenä vaihtoehtona pyörittelin hetken Tajikistanin viisumin anomista, pitäisi onnistua kuulemma kahdessa päivässä. Sieltä suunnasta tulleet kuitenkin kertoivat talven olevan jo Pamirin vuoristossa täydessä käynnissä, eikä vaeltelu kymmenen asteen pakkasessa oikein kiinnostanut, olihan pakkanen kuitenkin se pirulainen jonka takia Suomesta alunperin evakkoon lähdin. Näytti siis käyvän kuin Nordmanille laulussa eli Vandraren har ingen stans at gå. 

Iranin viisumin olin onnekseni hankkinut jo ennen lähtöäni Helsingistä, joten täysin vailla vaihtoehtoja en ollut. Ei siis tarvinnut kuin buukata lento Teheraniin ja matka pääsisi jatkumaan, vaikkakin lentokoneella. Muun maailman Irania vastaan asettamien talouspakotteiden takia suorien IranAirin lentojen varaaminen ei kuitenkaan käynyt hiirtä klikkaamalla, eikä hintatietoja ollut esillä missään. Toki lentäminen jonkin muun maan kautta olisi ollut vaihtoehto, mutta hinnat haluamilleni päiville pyörivät viidensadan dollarin molemmin puolin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis vieraileminen IranAirin toimistossa, jollainen onnekseni löytyi Tashkentista. Toki viikonlopun takia lippua ostamaan pääsisin vasta muutaman päivän kuluttua. 

Eipä hätää, kyllähän miljoonakaupungista tekemistä lauantai-illaksi löytyy. Tai niin sitä ainakin luulisi. Presidentin päätöksestä ravintolat ja kuppilat sulkevat ovensa viimeistään iltayhdeltätoista, eikä pubeja päiväsaikaankaan paljoa katukuvassa näkynyt. Monumenttien ja puistojen ihmettelyä jälleen ohjelmassa siis. Hostellille oli ilokseni keräytynyt taas monensorttista maankiertäjää. Keskustelu toisten reissaajien kanssa alkaa muuten aina täysin samoilla kysymyksillä ja samassa järjestyksessä: Mikä sun nimi on? Mistä oot? Kauan oot reissannu? Mistä oot tulossa ja mihin menossa? Näiden muodollisuuksien jälkeen päästään vasta aloittamaan vapaamuotoisempi keskustelu vatsan toiminnasta ja ilkeistä liikennepoliiseista. Yksi näistä maankiertäjistä oli tällä kertaa Kelvin Hong Kongista, reissannut 2 kuukautta tulossa Tajikistanista ja menossa Iraniin. Hän oli lentonsa Teheraniin jo saanut hankittua ja vinkkasi että hinta pyöri matkatoimistosta ostettuna neljänsadan dollarin kieppeillä ja lentoja on yksi viikossa. Kelvinkin osoittautui futismieheksi, joten sunnuntai-iltapäivän liigapeliä päätimme lähteä väijymään kaksistaan. Mukaan saimme vielä naarattua Taiwanilaisen kaverin jonka nimi on valitettavasti päässyt jo unohtumaan. 

Ensimmäinen näkemäni Uzbekistanin maaperällä oli siis Pakhtakhor vastaan joku jonka nimeä en nyt pääse tarkistamaan, koska netti katkesi. (tsekkaa soccerwaysta jos oikeesti kiinnostaa) Pakhtakhor tarkoittaa puuvillanpoimijaa, ja puuvillanpoiminta on toimintaa johon maaseudun opiskelijat ja muut siipeilijät valtio pakottaa joka syksy palkattomaan pakkotyöhön. Liekö sitten epäseksikäs nimi vai ottelun panoksettomuus syynä, mutta vähissä olivat katsojat valtavalla stadionilla. Viitisensataa ihmistä istuskeli penkeillään auringonkukansiementen kuoria syljeskellen sen suuremmin pelitapahtumiin reagoimatta. Pelin taso oli kuitenkin parasta jota olin tähän mennessä matkallani keski-aasiassa nähnyt. Pelaajat olivat nopeita ja teknisiä, syötöt ja puolenvaihdot löysivät omille, ja puolustuslinjatkin näyttivät olevan hyvin vaaterissa. Pakhtakor oli vastustajaansa nopeampi ja nokkelampi ja vei voiton tässä toiseksi viimeisen kierroksen panoksettomassa ottelussa . Usein juuri tämäntyyppiset ottelut ovat alttiimpia vedonlyöntivilpeille, mutta ainakaan tänään ei ilmiselviä imurointeja tai harhasyöttöjä nähty. 

Maanantaille olin tehnyt selvän sotasuunnitelman. Ensin IranAirin konttorille lentolippua kyselemään, jos hinta on alle 400$ ostan, jos yli menen Tajikistanin lähetystöön laitan viisumianomeksen sisään ja lennän Dushanbesta halvemmalla. Tämän jälkeen juna-asemalle Tashkent-Samarkand lipun ostoon, ja sen jälkeen pankkiautomaatin metsästys ja lompakko täyteen dollareita. Kolme yksinkertaista asiaa jotka Suomessa hoituisi varttitunnissa, mutta joihin Uzbekistanin kaltaisessa byrokratiaan umpirakastuneessa maassa saa kivasti kulutettua kokonaisen työpäivän. IranAirin konttorilla olin asemissa jo avaamisaikaan, ja akateemisen vartin jälkeen myös virkailijat matelivat työpaikalleen. Lentolippu seuraavan viikon perjantaille irtosi hintaan 380 dollaria (noin 250€). Iso sijoitus siis, mutta Irania en jättäisi väliin tässä vaiheessa mistään hinnasta. Uzbekistanin kiertelyllekin jäisi vielä aikaa mukavat kymmenen päivää. Seuraavana stoppina juna-asema jossa pääsin taas kolmenkymmenen lippuluukun joukosta arpomaan mikä baabuska myy lippuja seuraavalle päivälle ja Samarkandin junaan. Tämä baabuska ei sanonut Njet vaan sujuvalla englanninkielellä kommunikoiden junalippu seuraavalle päivälle hoitui kerrankin ilman hirveää säätämistä. Rasti seinään. Koska kaikki käteisvarani olin sijoittanut Iranin islamistisen tasavallan lentoyhtiöön, piti vielä jostakin löytää pankkiautomaatti joka tunnistaa Visan tai Mastercardin ja sylkee sisuksistaan Amerikan dollareita. Dollareita siksi että paikallista valuuttaa nostettaessa muuntokurssina käytetään valtion virallista lukua, joka on melkein 20 prosenttia huonompi kuin mustan pörssin vaihtokurssi. Parhaan arvon rahalleen saa siis vaihtamalla kovaa ulkomaan valuuttaa basaarin kulmilla epäilyttävän näköisten nahkatakkijätkien kanssa Uzbekistanin rahaksi. Sopiva pankkikonttori löytyi ja jälleen Visa osoittautui MasterCardia paremmaksi vaihtoehdoksi. Kokemuksieni ja kuulemieni tarinoiden mukaan ulkomaisia kortteja hyväksyviä pankkeja tai edes automaatteja on lähes mahdoton löytää Tashkentin ulkopuolelta, joten nosta tarpeeksi valuuttaa ennen maaseutumatkailua!

Jo nimi Samarkand herättää paljon mielikuvia itämaisesta mystiikasta ja arkkitehtuurista, joten odotukseni olivat korkealla kun saavuin kaupunkiin. Niin kuin aina, ensin pitää kuitenkin selvitä asemalla päivystävistä taksigoijareista jotka ovat valitettavan tietoisia siitä että reppuselkäinen matkaaja on kaupungissa ensimmäistä kertaa, ja siltä on helppoa ottaa löysä raha pois. Kesken tinkaamiseni huomasin että toinenkin nykymaailman nomadi kävi omaa hintaneuvotteluaan. "Hei mihin sä oot menossa?" "B&B Bahodiriin." "Katos perkule, sama matka". Toinen suhari jätettiin kiroilemaan karannutta kalaa, ja paremman tarjouksen tehneen kuskin kyytiin hyppäsimme minä ja engelsmanni. Majatalo oli parhaat päivänsä nähnyt, ja vessassa oli hassu haju, mutta loistavan sijainnin ja leppoisan tunnelman takia päätin kuitenkin ottaa punkan tästä viehättävästä paikasta, jota moni ystäväni kutsuisi lääväksi. Kuukaudessa halki itäisen Euroopan, Iranin ja Turkmenistanin läpi tiensä saman talon sisäpihaterassille olivat raivanneet myös Espoolaisveljekset Mikko ja Miikka. Japanilaispariskunta, joka oli kiertänyt maailmaa jo muutaman vuoden, oli muun muassa matkustanut pummilla Kenialaisjunan hiilivaunussa. Tarinoita ja kokemuksia siis vaihdettiin jälleen kerran olutlasien ääressä. 

Mutta koska oltiin kaupungissa jossa nähtävyydet ovat oikeasti nähtävyyksiä eivätkä metrin mittaisia kuseskelevia pikkupoikia, oli aikaa jutustelun ohella varattava myös perinteisempään kamera kaulassa kiertelyyn. Ja täytyy todeta että Samarkandin Moskeijat Maoselumit ja muut ovat ehkä olympiastadionin jälkeen komeinta ihmisen rakentamaa arkkitehtuuria jota olen eläissäni nähnyt. Koska islam kieltää ihmisten piirtämisen on rakennusten sisä- ja ulkopinnat maalattu täyteen kaikenlaisia geometrisia kuvioita ja koukeroita. Paljoa en kovista huumeista tiedä, mutta mahtaisi olla LSD-päissään melkoinen kokemus. Tokihan kaikki on kiiltäväksi restauroitu ja matkamuistomyymälät ovat täälläkin löytäneet tiensä kujien varsille, mutta massaturismi antaa vielä odottaa itseään. Registanin alueen mineraattien ja medressojen, menneiden aikoijen valtiaiden hautamuistomerkkien sekä muun komeasti koristellun ihmettelyyn sai komeasti kulumaan muutaman päivän. Kaupungissa oli todellakin aistittavissa ikiaikainen silkkitien tunnelma. 


Ja lisää arkkitehtuurin ilotulitusta oli luvassa muutaman tunnin junamatkan päässä Bukharassa joka olisi odysseiani seuraava etappi. Uzbekistanilaiset junat osoittautuivat mukavaksi tavaksi matkustaa, hinnat tosin olivat esimerkiksi Kazakstania kovemmat. Muutaman sadan kilometrin matkasta sai maksaa melkein 10 euron verran. Majapaikka Bukharassa löytyi helposti, turistikausi täälläkin oli lopuillaan, ja puolityhjissä majataloissa oli helppoa tingata hinnasta muutama kymmenen pinnaa pois. Minulle tämä sesongin ulkopuolinen matkailu sopii, kelit ovat pohjoisen pojalle sopivan viileät kävelyyn ja kiertelyyn ja ylipäätään kokemus on mukavampi ilman kadut tukkivia kaikkea valokuvaavia Japanilaisia tai aina yli kolmenkymmenen ihmisen yksiköissä liikkuvia Saksalaiseläkeläisiä. Kolikon kääntöpuolena tällä kertaa majatalo oli tyhjillään ja iltaisin sain viihdyttää itseäni niillä samoilla Matkapassi-videoilla joita jo tullimiesten kanssa katseltiin. Bukharan nähtävyydet eivät ehkä vedä vertoja Samarkandin vastaaville, mutta tunnelma kaupungissa oli mukavan seesteinen. Bukharan kaduilla törmäsin myös jo Kirgisiassa tapaamaani Artjomiin. Raukka oli sammunut edellisenä yönä taksin takapenkille ja dollarit olivat taskusta hävinneet. Ja kun ei tosiaan pankkiautomaatteja Bukharassa ole, päätin lainata kaverille muutaman kympin ja keittolounaan. Ihan vaan sen takia että Artjom itse tarjosi Bishkekissä borssikeitot ja vodkat koko hostellille. Paskiaiselle en olisi pummannut. 

 Ja onhan kylässä myös jalkapallojoukkue. Perjantaina pelattiin Uzbekistanin liigan viimeinen kierros. Kylään saapui Lokomotiv Tashkentista, ja muutaman muun pelin mennessä toivotusti, olisi vierasjoukkueella mahdollisuudet jopa mestaruuteen asti. Bukhara oli mahdollisuutensa jo menettänyt, eikä vaaraa putoamisestakaan ollut, mutta silti kyläläiset olivat tulleet komealle stadionilleen vielä tämän kerran ennenkuin pitkä talvitauko alkaisi. Kuten Tashkentissa, myös täällä peli oli tasokasta. Ymmärrettävistä syistä Lokomotivilla oli ottelussa enemmän motiivia ja se otti helpohkon voiton. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahdelleet kohdalleen ja mestaruus karkasi muualle. Hopeiset mitalit tuntuivat kuitenkin tyydyttävän toisiaan onnittelevia vierailijoita. Kotijoukkueella ja sen kannattajilla alkoi talvitauko ja pitkä kevään odotus. Luulen tietäväni miltä heistä tuntui. 



Bukharasta ei ole junayhteyttä Uzbekistanin läntisiin osiin, joissa halusin vielä käydä ennen lähtöäni. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäisi siis taas kimppataksin ottaminen. Majapaikkani isäntä jeesasi minua taksin löytämisessä, ja jo edellisenä iltana soitti puolitutulle suharille jonka tiesi joka toinen päivä ajavan Khivaan ja joka toinen päivä takaisin. Aamulla pihaan ilmestyikin goijari nahkatakissaan, ja pitkien ja kertaalleen katkenneiden neuvottelujen jälkeen puolen päivän erämaan ylityksen hinnaksi saatiin sorvattua 30 dollaria. Aloitushinnan ollessa 80$ tunsin jo pientä ylpeyttä tinkaustaidoistani. Kaiken hyvän lisäksi pääsin valitsemaan paikkani ensimmäisenä. Tällaisilla pitkillä siirtymillä kannattaa ehdottomasti valkata etupenkki, niin ei tarvitse hikoilla kaverin kyynärpäät suussa kolmistaan pikkuauton takapenkillä. Matkan aikana kävi selville että kuskin veli pyörittää hotellia joka on kuulemma kylän paras. Niimpä tietysti, näille kaverit ja kylänmiehet ovat veljiä, ja hyvänpäiväntututkin puheissa vähintään serkkuja. Hotellin pihaan kuitenkin puolivahingossa pysäköitiin. Hinnaksi luvattiin privaattihuoneesta 15 dollaria. Ei paha, mutta esitetään nyt kuitenkin vaikeasti tavoiteltavaa. Ovesta poistuessani perääni huikattiinkin "For you sir ten dollars and breakfast!" Näön vuoksi kävelin korttelin ympäri ja katsastin muutaman paikan, mutta tottakai tartuin tähän kympin täkyyn, oma huone ja suihku kuitenkin. No paikkahan oli muuten ihan ok, mitä nyt ensimmäisenä iltana puuttuivat sähköt ja toisena iltana juokseva vesi. Pikkujuttujahan nämä, ei sitä joka aamu tarvitse välttämättä peseytyä. 

Khivassa alkoi jo tuntua siltä että moskeijat ja mineraatit alkavat riittää. Vaikka rakennukset ovat komeita ja koristeellisia, ovat ne kuitenkin melko samannäköisiä keskenään. Kyllähän tuollakin toki päivän käyskenteli ja katseli. Khiva muistuttaa enemmän ulkoilmamuseota kuin oikeaa kaupunkia. Iltaisin oli aavemaista käppäillä tyhjillä pimeillä pikkukujilla kuunvalossa. Kaupungin ravintolatarjonnassa on melkoisesti parannettavaa. Kahden päivän oleskelun aikana onnistuin löytämään kojun joka myi Sashlikia ja vähän hienomman ravintolan jonka ruokalistalta löytyi - yllätys yllätys - ainoastaan saslikkia. Paras reitti Khivasta takaisin Tashkenttiin on ottaa taksi puolen tunnin ajomatkan päähän Urgenghiin josta lähtee joka iltapäivä maan läpi kulkeva yöjuna. Tähän junaan hyppäsin itsekin, ja hyttikavereikseni sain tällä kertaa viisissäkymmenissä olevan saksankielenopettajan joka oli kahden koulutytön kanssa matkalla pääkaupunkiin johonkin konferenssiin. Kommunikointimme oli jotakin omituista Englannin, Saksan ja Venäjän sekoitusta, mutta ajatuksia saatiin vaihdettua, ja taas pidettiin huolta siitä ettei kukaan, etenkään turisti,  kävisi nukkumaan nälkäisenä. Riisipuuroa, lihapasteijoita ja teetä nauttiessa tunsin jälleen pientä häpeää käyttää hyväkseni vieraanvaraisuutta. Mutta kuten on tullut huomattua, Uzbekistanissa ei auta yrittää kieltäytyä mistään. Aamupalaksi keitettyjä munia ja lisää teetä. "En mä oikeesti voi kaikkia teidän sapuskoja syödä." "Tsuhna ottaa nyt vaan!" Perillä Tashkentissa oltiin aamupäivällä, ja kerrankin pääsin näyttämään aseman taksisuhareille pitkää nenää. Hähää, tiedämpäs että sadan metrin päässä on metroasema jolla pääsen perille asti. Uzbekistan tulee jäämään muistoihini maana jossa helkkarin mukavat ja vieraanvaraiset ihmiset elävät helkkarin kuristavassa ja byrokraattisessa poliisivaltiossa. Matkaajalle maa on kuitenkin melko helppo. Ainoat kerrat kun poliisin kanssa jouduin tekemisiin olivat Tashkentin metrossa, jossa repun sisältö ja passi tarkistettiin joka kerta. Ainoa rasittava piirre on rekisteröintilippulappujen maaninen kerääminen. Jokaiselta nukutulta yöltä pitää olla todiste rekisteröidystä hotellista/majatalosta tai yöjunasta. Viimeiset pari päivää Tashkentissa menivät kerätessä tietoa seuraavista etapeista. Pieni jännitys alkoi pikkuhiljaa hiipiä hipiään. Ei helkkari oonko mä ihan tosissani menossa Iraniin!

Mikä maa, mikä valuutta!

Välillä on otettava ihan oman jaksamisen takia laiskoja päiviä, sängyssä makailua, leffojen katselua ja sensemmoista. Oshissa kun jaksoi sadella vettä, meni ensimmäinen päivä pitkälti hotellilla. No tulihan sitä vodaa seuraavanakin päivänä, mutta paikallinen basaari nyt oli ainakin käytävä tarkistamassa ennen illan ottelua. Se oli hylätyistä merikonteista, pressuista ja paalinarusta rakennettu sokkelo jossa myytiin kaikenlaista lampaanruhoista lenkkitossuihin. Marokon tunnelmalliset basaarit kolunneelle ei Oshin vastaava tarjonnut juurikaan elämyksiä. Vuosia sitten käydyn sisällissodan ja satunnaisten väkivaltaisiksi yltyneiden mellakoiden takia kaupunki on edelleen ulkoministeriön "Emme suosittele matkustamista ilman pakottavaa syytä."-listalla Mielestäni sarjakierros jossa mestaruus on kotijoukkueelle katkolla on juuri tällainen äärimmäisen pakottava syy.

Kotijoukkue Alay Osh kohtaisi siis viimeisessä ottelussaan Dordoi Bishkekin. Lähtöasetelmat peliin: Bishkekin porukalla vielä 2 ottelua tämäniltaisen jälkeen pelaamatta, ja piste-eroa Oshin hyväksi neljä pistettä. Voitolla siis mestaruus olisi varma, tappiolla tai tasurilla homma ei enää olisi omissa käsissä. Ratkaiseva ottelu keräsi stadionin ainoan katsomon täyteen populaa ja meteli oli alusta lähtien kiitettävä. Pelin tasoa en tässä viitsi hirveästi analysoida, tärkeintä oli että tilanteita riitti ja tunnelma oli hyvä. Tuomari tuntui viheltävän kovasti kotiinpäin, mutta sehän ei ketään haitannut. Joskus tunnin kohdalla Alay sai survottua ottelun ainoan maalin, ja porukka repesi täysin pähkinöiksi. Parempaa tietoa minulla ei ole, mutta sisällissodan jäljiltä Kirgisia lienee edelleen melko kahtiajakautunut maa. Voitto pääkaupungista ja mestaruus loisi Oshiin mukavaa "south will rise again"-henkeä. Muutamaa minuuttia ennen loppua katsomossa raikasi jo "Alay - Champion"-huuto ja tuomarin viheltäessä pilliin mestaruusjuhlat olivat valmiit alkamaan. Kirgisian liigan mestaruuspokaali tuotiin paikalle. Se oli samaa kalibeeria kuin Elimäen piirinmestaruuskisojen tai mäyräkoiranäyttelyiden pokaalit, joten piskuruisinkin Kirgiisi jaksoi nostaa sen päänsä päälle iloisena tuulettaen. Kymmenen minuutin juhlinnan jälkeen miliisi päätti ettei paikalla ole enää mitään nähtävää. Katsomo tyhjäksi, menkää muualle juhlimaan. Tiedä sitten missä juhlinta jatkui, sillä olutravintoloita ei kylänraitilla näkynyt. Itse lähdin tylsästi kämpille villasukkia kuivattelemaan.

Maanantaiaamuna oli aika vaihtaa valtiota. Ensiksi oli kuitenkin löydettävä pankkiautomaatti joka sylkee ulos dollareita, Kirgisiassa kun ei Uzbekistanin valuuttaa saa ainakaan oman kokemukseni mukaan vaihdettua. Pienen haahuilun jälkeen sopiva luukku löytyi, ja lompakko oli pullollaan Ameriikan rahaa. Jälleen sain todeta että Visa on tälläkin seudulla paljon Mastercardia hyödyllisempi muovilämiskä. Hyvin varustautuneella reissaajalla kuten minulla on tottakai molemmat. Kuuden kilometrin taksimatka vei minut raja-asemalla joka piti ylittää jalkaisin, sillä julkista liikennettä rajan yli ei ole. Rajamuodollisuuksiin olin budjetoinut aikaa koko päivän, mutta ilokseni jono toisensa jälkeen minut huudettiin suoraan keulille "turist, turist davai!" Kokonaisuudessaan rajamuodollisuudet olivat ohi alle tunnissa, ja tähän on laskettu mukaan se 20 minuuttia joka kului Uzbekistanin tullissa vanhoja Matkapassi-jaksoja virkavallan kanssa katsellessa. Aivan oikein, tarkastus oli niin perusteellinen että läppäri laitettiin käyntiin ja jollain ilveellä näppärä tullimies sai kaivettua suomenkielisestä Windows seiskasta esille videokansion. Tänne olin ennen lähtöä warettanut 12 tuotantokautta matkailuohjelmaa, jota sopisi sitten pimeinä iltoina ja sadepäivinä katsella. Epäilyttävän materiaalin varalta ainakin Pakistan, Espanja ja Argentiina-jaksoja vahdattiin. Lopulta tullimies vakuuttui että ohjelmien sisältö sopi paikalliseen arvomaailmaan ja matka pääsi jatkumaan.

Rajan toisella puolen oli tietenkin löydettävä uusi taksi joka saisi kuljettaa minut reilun sadan kilometrin päähän Ferganaan tai edes lähimpään kylään Andijoniin. Siellähän niitä goijareita oli taas rivissä määränpäitä huudellen. 40 dollaria tarjottiin koko auton hinnaksi Ferganaan, kympillä saisin yhden istumapaikan ja joutuisin odottamaan että autoon löytyisi 3 muuta matkustajaa. Tottakai budjettimatkailijana vaadin että auto täytetään ja maksan ainoastaan kympin. Hetken odottelun jälkeen kuljettaja kuitenkin kyllästyi ja matkaan lähdettiin kahdestaan. Ajattelin mielessäni että tästä tulee vielä kunnon tinkaaminen kun perille päästään. Kuljettaja luultavasti haluaa sen 40$ ja vetoaa siihen ettei muita kyydissä ole. Lopulta matkan hinta oli 20$. Kymppi siitä että suhari vei minut oikeaan kaupunkiin, ja kymppi siitä että vei vieläpä pyydettyyn osoitteeseen. Kuulosti reilulta, yleensähän nämä jaetut taksit tipauttavat koko matkustajakatraan joko bussiasemalle tai kaupungin laidalle. Siinä minä sitten seisoin neuvostoaikaisen mallilähiön sisäpihalla ja kuski kaasutti tiehensä. Sonya niminen majatalo paikalla pitäisi olla, mutta eivät penkillä päivystäneet mummelit majataloista tienneet tai edes Sonjaa tunteneet. Tarjoutuivat kuitenkin majoittamaan matkaajan pieneen hintaan. Tätä kotimajoituskorttia ei kuitenkaan Uzbekistanissa voi pelata, sillä valtio vaatii matkailijaa yöpymään koko maassaoloaikansa hotelleissa joille on annettu lupa ottaa ulkomaalaisia vieraista. Pikkuhiljaa valkeni että kuski oli jättänyt minut aivan väärään paikkaan. Guesthouse Sonya piti sijaita Ohynbobaeva-kadulla, mutta tämä olikin Ohynbobaeva niminen mallilähiö. Ei siinä, uusi taksi alle ja oikeaan osoitteeseen. Osoitteeseen jossa minulle vastattiin ettei täällä mitään majataloa tai Sonjaa ole ollut enää vuoteen.

Ei siinä, kait niitä muitakin nukkumapaikkoja tämän kokoisessa kaupungissa on. Yleensä erehtymättömän Keski-Aasian matkaoppaani mukaan seuraavaksi paras vaihtoehto olisi Hotel Fergana. "Remont" sanoi elämäänkyllästyneen näköinen baabuska tiskin takaa. No sitten tuolla motarin varressa olisi tuo motelli. Ei kierrellääs nyt tässä keskustassa ja katsellaan. Optimistisesti nimetty Taj Mahal pönötti komeana keskellä pääkatua. Kalliilta näyttää, mutta käydään nyt kuitenkin kysymässä. 50$ ( tarjottiin hinnaksi, olihan se tuplat siitä mitä budjetti äärioloissakaan sallisi, mutta ei sinne motarin varteen jaksa laahustaa. Seuraavat kaksi yötä nautittiin siis harvinaisesta luksuksesta. Kämpän löydyttyä valuutanvaihtoon. Näkemisen arvoinen oli pankin kassaneidin ilme kun löin kaksi satasen seteliä pöytään. "Na Uzbeki som pozaluista!" Pienen takeltelun jälkeen tyttö kaivoi kassakaapista tiiliskiven kokoisen nipun rahaa. Noin 450 kappaletta tonnin seteleitä, tonnin arvon ollessa siis rapiat 30 eurosenttiä. Lienee turha sanoa että sen suurempia yksiköitä maassa ei tunneta. Siinä vaiheessa oli oma ilmeeni varmasti näkemisen arvoinen kun koitin survoa tätä arvovaluuttaa jo muutenkin täpötäyteen rinkkaani.  

Ferganan stoppi - niinkuin monet muutkin pysähdykset matkoillani - johtui puhtaasti jalkapalloilullisista syistä. Kyllähän kaupungissa muutenkin viihtyi vaikkei siellä mitään vetonaulanähtävyyksiä ollut. Stadionin olin bongannut jo hotellinmetsästysretkelläni, kävelymatkan päässä riittänee kun tuntia ennen alkuvihellystä lähden hotellilta. Netistä vielä tarkistin pelipaikan oikeaksi, uutta stadionia kun oltiin jo rakentamassa. Tuorein löytämäni uutinen elokuulta näytti vasta taiteilijan hahmotelmia, joten tuskinpa siellä mitään konkreettista on saatu aikaan. Vanhalle stadikalle siis. Hävyttömän huonosti olin pohjatyön tehnyt tällä kertaa. Vanhalle stadionille saavuttuani sain huomata että purkuryhmä siellä piikkasi betonia apinanraivolla, ainoastaan valotolpat jotka olivat luoneet minulle edellispäivänä virheellisen illuusion toiminnallisesta stadionista törröttivät pystyssä. Eipä tässä, ovat sitten näköjään saaneet sen uuden paikan valmiiksi kun vanhaakin jo puretaan. Kolme varttia kick-offiin, kumijalka alle hyvinhän tässä vielä ehtii. "Mitä tuleeko meille uus stadikka?" ihmetteli taksikuski. Neljäs tai viides vastaantulija osasi sitten neuvoa kuskille oikean suunnan. Sieltä se löytyi motarin varresta uusi hieno stadioni. Tai mitä nyt tähän mennessä oli saatu aikaiseksi. Täällä rakennusryhmä hitsaili samalla apinanraivolla teräspalkkeja ja nostokurjet olivat vallanneet paikan johon joskus tulevaisuudessa kasvaisi nurmikko. Ehdottomasti ei liigapalloa täälläkään. Kello juoksi jo kymmentä vaille ja vaihtoehdot olivat loppu. Korkkaamatta jäi Uzbekkiliiga vielä tällä kertaa. Seuraavana aamupäivänä naapurikaupunki Kokandiin matkatessani kimppataksin ikkunasta näin kaupungin laidalla Neftci Ferganan harjoituskeskuksen ja ihan pätevän oloisen pikkustadikan missä peli sitten oli luultavimmin potkiskeltu pois kalenterista. Eivätpä vaan vaivautuneet sitä missään ilmoittamaan.

Ferganan visiittiä emme siis voi kutsua menestykseksi, onneksi Kokand oli aivan toista maata. Maallista majaa ei tarvinnut etsiä koska Taj Mahalin avulias henkilökunta sen oli minulle mielellään varannut. Suhari löysi ensiyrittämällä paikalle ja hintakin oli Khan hotellissa paremmin kukkarolleni sopiva. Respassa juttusille tuppautui samantien vahvaa brittimurretta vääntävä paikallinen jannu joka kertoi olevan turistiopas. Tarjoutui kierrättämään seuraavana päivänä lähikylissä ja Kokandin nähtävyyksissä. Hinta vain oli hieman liian kova joten kauppoja ei syntynyt. Sinnikäs kaveri ei kerrasta luovuttanut, vaan seuraavana päivänä aamiaispöydässä totesi "Josko tuossa ysin maissa sitten lähdetään?" Vetosin budjetin pienuuteen johon kaveri totesi "No ei siinä, sitten kierrellään tässä omalla kylällä vaan, ei maksa mitään. Illaksi on kuitenkin menoa joten neljäksi tullaan takasin!" Sardorbekin kanssa sitten kierreltiin kaupungin linnoitukset, moskeijat ja hautuumaat, juteltiin niitä näitä ja jossain vaiheessa kaveri keksi: "Hei sähän lähdet muuten mukaan, illalla on serkkupojan häät!" Yritin kohteliaasti kieltäytyä, eihän tällaisella resupekalla ole matkassa kun yhdet kengät, persuksista roikkuvat farkut (kyllä, paino tippuu kovaa vauhtia.) ja kauhtunut Original Pingviinin ruutupaita. No ei näiden kanssa neuvotella, kutsu on kutsu, ja onhan se äärimmäisen mielenkiintoista päästä todistamaan uzbekkihäitä. Kulttuurihistoriaan tutustuttuamme siis partaa ajamaan ja suurimpia muulinpaskakokkareita trekkikengistä putsailemaan.

Uzbekkihäiden kaava menee pääpiirteittäin niin että ensin morsiamen sukulaiset ja ystävät kokoontuvat hänen talolleen, ja sulhasen vastaavat sulhasen talolle. Porukan ollessa kasassa sulhasen talolta lähdetään autosaattueena torvet soiden hakemaan morsianta, varmasti peruja vanhasta morsiamenryöstöperinteestä. Kun morsian on saatu noudettua jatkaa koko juhlaväki matkaansa kohti seuraintaloa tai vastaavaa jossa varsinainen hääjuhla vietetään. Itse pääsin tapaamaan sulhasen perheineen jo ennen häitä, kovasti tuntui olevan mies jännityksissään. Sulhasen äitimuori toivotti minut tervetulleeksi ja oli otettu että oikein Suomesta asti saavat tällaisen onnea tuovan vieraan mukaan juhlintaan. Juhlapaikka ei ollut mikä tahansa maamiesseurantalo vaan kapungin pramein ravintola  johon oli laitettu kattaus kuulemani mukaan kolmellesadalle vieraalle. Sardorbek valisti minua illan kulusta: Kaikki käyvät vuorotellen sanomassa hyvänonnentoivotuksensa mikrofoniin ja sitten tanssivat hääparin kunniaksi. Kun onnentoivottajat loppuvat on juhla ohi. Vuorollaan toivotuksensa kävivät ilmoille heittämässä siis sedät, tädit ja serkkupojat. Välillä tanssittiin Keskiaasialaista perinnemusiikkia kunnon diskobassoilla tottakai. Ja toivotuksiahan riitti moneksi tunniksi. Pöytiin kannettiin ruokalaji toisensa jälkeen, ja ilmestyihän se votkapullokin taas jostain povitaskusta. Paljoa en Uzbekinkielisen seremoniamestarin jutteluista ymmärtänyt, mutta jossain vaiheessa korvaani särähti sanat Jussi ja Finlandia. Ei siinä pitäähän ne omatkin toivotukset käydä heittämässä ilmoille, tule nyt edes Sardor simultaanitulkiksi! "Jos hääpäivän aamuna sataa vettä, se tarkoittaa onnellista avioliittoa ja pitkää ikää" (Onko tuollaista sanontaa edes olemassa, vai keksinkö lennosta, en ole aivan varma. Joka tapauksessa sulhasen äiti kyynelehti, morsiusneidot olivat sulaa vahaa ja diskojytke lähti soimaan. Onnekseni minulla on vuosien kokemus Night Clun Rubinin sekä Jolly Rogerin tanssilattioilta, joten jalkani sopeutuivat uzbekkibiittiin millisekunneissa. Tai ehkäpä niillä muutamilla votkanaukuillakin oli osuutensa liikkeitteni sulavuuteen. Jossain vaiheessa viimeinenkin kumminkaima sai toivotuksensa ilmoille ja juhla päättyi. Nurkan takana ei tapeltu, kukaan ei oksentanut boolimaljaan ja kaikilla tuntui olevan mahdottoman kivaa. Juhlan jälkeen lähdettiin tottakai jatkoille, kun kutsu kerran kävi. Jatkoista en ilkeä kuitenkaan tässä yhteydessä kertoa enempää, se on tarina joka sopii paremmin tuopin äärelle kuin tiedon valtatielle. Mainittakoon kuitenkin että paikalla olivat kiistatta kaupungin vaikutusvaltaisimmat bisnesmiehet. Aamulla oli jälleen sullottava kamat rinkkaan, hyvästeltävä matkan varrelle jäävä uusi ystävä ja jatkettava matkaa. Kimppataksi veisi tällä kertaa Tashkentiin.