Välillä on otettava ihan oman jaksamisen takia laiskoja päiviä, sängyssä makailua, leffojen katselua ja sensemmoista. Oshissa kun jaksoi sadella vettä, meni ensimmäinen päivä pitkälti hotellilla. No tulihan sitä vodaa seuraavanakin päivänä, mutta paikallinen basaari nyt oli ainakin käytävä tarkistamassa ennen illan ottelua. Se oli hylätyistä merikonteista, pressuista ja paalinarusta rakennettu sokkelo jossa myytiin kaikenlaista lampaanruhoista lenkkitossuihin. Marokon tunnelmalliset basaarit kolunneelle ei Oshin vastaava tarjonnut juurikaan elämyksiä. Vuosia sitten käydyn sisällissodan ja satunnaisten väkivaltaisiksi yltyneiden mellakoiden takia kaupunki on edelleen ulkoministeriön "Emme suosittele matkustamista ilman pakottavaa syytä."-listalla Mielestäni sarjakierros jossa mestaruus on kotijoukkueelle katkolla on juuri tällainen äärimmäisen pakottava syy.
Kotijoukkue Alay Osh kohtaisi siis viimeisessä ottelussaan Dordoi Bishkekin. Lähtöasetelmat peliin: Bishkekin porukalla vielä 2 ottelua tämäniltaisen jälkeen pelaamatta, ja piste-eroa Oshin hyväksi neljä pistettä. Voitolla siis mestaruus olisi varma, tappiolla tai tasurilla homma ei enää olisi omissa käsissä. Ratkaiseva ottelu keräsi stadionin ainoan katsomon täyteen populaa ja meteli oli alusta lähtien kiitettävä. Pelin tasoa en tässä viitsi hirveästi analysoida, tärkeintä oli että tilanteita riitti ja tunnelma oli hyvä. Tuomari tuntui viheltävän kovasti kotiinpäin, mutta sehän ei ketään haitannut. Joskus tunnin kohdalla Alay sai survottua ottelun ainoan maalin, ja porukka repesi täysin pähkinöiksi. Parempaa tietoa minulla ei ole, mutta sisällissodan jäljiltä Kirgisia lienee edelleen melko kahtiajakautunut maa. Voitto pääkaupungista ja mestaruus loisi Oshiin mukavaa "south will rise again"-henkeä. Muutamaa minuuttia ennen loppua katsomossa raikasi jo "Alay - Champion"-huuto ja tuomarin viheltäessä pilliin mestaruusjuhlat olivat valmiit alkamaan. Kirgisian liigan mestaruuspokaali tuotiin paikalle. Se oli samaa kalibeeria kuin Elimäen piirinmestaruuskisojen tai mäyräkoiranäyttelyiden pokaalit, joten piskuruisinkin Kirgiisi jaksoi nostaa sen päänsä päälle iloisena tuulettaen. Kymmenen minuutin juhlinnan jälkeen miliisi päätti ettei paikalla ole enää mitään nähtävää. Katsomo tyhjäksi, menkää muualle juhlimaan. Tiedä sitten missä juhlinta jatkui, sillä olutravintoloita ei kylänraitilla näkynyt. Itse lähdin tylsästi kämpille villasukkia kuivattelemaan.
Maanantaiaamuna oli aika vaihtaa valtiota. Ensiksi oli kuitenkin löydettävä pankkiautomaatti joka sylkee ulos dollareita, Kirgisiassa kun ei Uzbekistanin valuuttaa saa ainakaan oman kokemukseni mukaan vaihdettua. Pienen haahuilun jälkeen sopiva luukku löytyi, ja lompakko oli pullollaan Ameriikan rahaa. Jälleen sain todeta että Visa on tälläkin seudulla paljon Mastercardia hyödyllisempi muovilämiskä. Hyvin varustautuneella reissaajalla kuten minulla on tottakai molemmat. Kuuden kilometrin taksimatka vei minut raja-asemalla joka piti ylittää jalkaisin, sillä julkista liikennettä rajan yli ei ole. Rajamuodollisuuksiin olin budjetoinut aikaa koko päivän, mutta ilokseni jono toisensa jälkeen minut huudettiin suoraan keulille "turist, turist davai!" Kokonaisuudessaan rajamuodollisuudet olivat ohi alle tunnissa, ja tähän on laskettu mukaan se 20 minuuttia joka kului Uzbekistanin tullissa vanhoja Matkapassi-jaksoja virkavallan kanssa katsellessa. Aivan oikein, tarkastus oli niin perusteellinen että läppäri laitettiin käyntiin ja jollain ilveellä näppärä tullimies sai kaivettua suomenkielisestä Windows seiskasta esille videokansion. Tänne olin ennen lähtöä warettanut 12 tuotantokautta matkailuohjelmaa, jota sopisi sitten pimeinä iltoina ja sadepäivinä katsella. Epäilyttävän materiaalin varalta ainakin Pakistan, Espanja ja Argentiina-jaksoja vahdattiin. Lopulta tullimies vakuuttui että ohjelmien sisältö sopi paikalliseen arvomaailmaan ja matka pääsi jatkumaan.
Rajan toisella puolen oli tietenkin löydettävä uusi taksi joka saisi kuljettaa minut reilun sadan kilometrin päähän Ferganaan tai edes lähimpään kylään Andijoniin. Siellähän niitä goijareita oli taas rivissä määränpäitä huudellen. 40 dollaria tarjottiin koko auton hinnaksi Ferganaan, kympillä saisin yhden istumapaikan ja joutuisin odottamaan että autoon löytyisi 3 muuta matkustajaa. Tottakai budjettimatkailijana vaadin että auto täytetään ja maksan ainoastaan kympin. Hetken odottelun jälkeen kuljettaja kuitenkin kyllästyi ja matkaan lähdettiin kahdestaan. Ajattelin mielessäni että tästä tulee vielä kunnon tinkaaminen kun perille päästään. Kuljettaja luultavasti haluaa sen 40$ ja vetoaa siihen ettei muita kyydissä ole. Lopulta matkan hinta oli 20$. Kymppi siitä että suhari vei minut oikeaan kaupunkiin, ja kymppi siitä että vei vieläpä pyydettyyn osoitteeseen. Kuulosti reilulta, yleensähän nämä jaetut taksit tipauttavat koko matkustajakatraan joko bussiasemalle tai kaupungin laidalle. Siinä minä sitten seisoin neuvostoaikaisen mallilähiön sisäpihalla ja kuski kaasutti tiehensä. Sonya niminen majatalo paikalla pitäisi olla, mutta eivät penkillä päivystäneet mummelit majataloista tienneet tai edes Sonjaa tunteneet. Tarjoutuivat kuitenkin majoittamaan matkaajan pieneen hintaan. Tätä kotimajoituskorttia ei kuitenkaan Uzbekistanissa voi pelata, sillä valtio vaatii matkailijaa yöpymään koko maassaoloaikansa hotelleissa joille on annettu lupa ottaa ulkomaalaisia vieraista. Pikkuhiljaa valkeni että kuski oli jättänyt minut aivan väärään paikkaan. Guesthouse Sonya piti sijaita Ohynbobaeva-kadulla, mutta tämä olikin Ohynbobaeva niminen mallilähiö. Ei siinä, uusi taksi alle ja oikeaan osoitteeseen. Osoitteeseen jossa minulle vastattiin ettei täällä mitään majataloa tai Sonjaa ole ollut enää vuoteen.
Ei siinä, kait niitä muitakin nukkumapaikkoja tämän kokoisessa kaupungissa on. Yleensä erehtymättömän Keski-Aasian matkaoppaani mukaan seuraavaksi paras vaihtoehto olisi Hotel Fergana. "Remont" sanoi elämäänkyllästyneen näköinen baabuska tiskin takaa. No sitten tuolla motarin varressa olisi tuo motelli. Ei kierrellääs nyt tässä keskustassa ja katsellaan. Optimistisesti nimetty Taj Mahal pönötti komeana keskellä pääkatua. Kalliilta näyttää, mutta käydään nyt kuitenkin kysymässä. 50$ ( tarjottiin hinnaksi, olihan se tuplat siitä mitä budjetti äärioloissakaan sallisi, mutta ei sinne motarin varteen jaksa laahustaa. Seuraavat kaksi yötä nautittiin siis harvinaisesta luksuksesta. Kämpän löydyttyä valuutanvaihtoon. Näkemisen arvoinen oli pankin kassaneidin ilme kun löin kaksi satasen seteliä pöytään. "Na Uzbeki som pozaluista!" Pienen takeltelun jälkeen tyttö kaivoi kassakaapista tiiliskiven kokoisen nipun rahaa. Noin 450 kappaletta tonnin seteleitä, tonnin arvon ollessa siis rapiat 30 eurosenttiä. Lienee turha sanoa että sen suurempia yksiköitä maassa ei tunneta. Siinä vaiheessa oli oma ilmeeni varmasti näkemisen arvoinen kun koitin survoa tätä arvovaluuttaa jo muutenkin täpötäyteen rinkkaani.
Ferganan stoppi - niinkuin monet muutkin pysähdykset matkoillani - johtui puhtaasti jalkapalloilullisista syistä. Kyllähän kaupungissa muutenkin viihtyi vaikkei siellä mitään vetonaulanähtävyyksiä ollut. Stadionin olin bongannut jo hotellinmetsästysretkelläni, kävelymatkan päässä riittänee kun tuntia ennen alkuvihellystä lähden hotellilta. Netistä vielä tarkistin pelipaikan oikeaksi, uutta stadionia kun oltiin jo rakentamassa. Tuorein löytämäni uutinen elokuulta näytti vasta taiteilijan hahmotelmia, joten tuskinpa siellä mitään konkreettista on saatu aikaan. Vanhalle stadikalle siis. Hävyttömän huonosti olin pohjatyön tehnyt tällä kertaa. Vanhalle stadionille saavuttuani sain huomata että purkuryhmä siellä piikkasi betonia apinanraivolla, ainoastaan valotolpat jotka olivat luoneet minulle edellispäivänä virheellisen illuusion toiminnallisesta stadionista törröttivät pystyssä. Eipä tässä, ovat sitten näköjään saaneet sen uuden paikan valmiiksi kun vanhaakin jo puretaan. Kolme varttia kick-offiin, kumijalka alle hyvinhän tässä vielä ehtii. "Mitä tuleeko meille uus stadikka?" ihmetteli taksikuski. Neljäs tai viides vastaantulija osasi sitten neuvoa kuskille oikean suunnan. Sieltä se löytyi motarin varresta uusi hieno stadioni. Tai mitä nyt tähän mennessä oli saatu aikaiseksi. Täällä rakennusryhmä hitsaili samalla apinanraivolla teräspalkkeja ja nostokurjet olivat vallanneet paikan johon joskus tulevaisuudessa kasvaisi nurmikko. Ehdottomasti ei liigapalloa täälläkään. Kello juoksi jo kymmentä vaille ja vaihtoehdot olivat loppu. Korkkaamatta jäi Uzbekkiliiga vielä tällä kertaa. Seuraavana aamupäivänä naapurikaupunki Kokandiin matkatessani kimppataksin ikkunasta näin kaupungin laidalla Neftci Ferganan harjoituskeskuksen ja ihan pätevän oloisen pikkustadikan missä peli sitten oli luultavimmin potkiskeltu pois kalenterista. Eivätpä vaan vaivautuneet sitä missään ilmoittamaan.
Ferganan visiittiä emme siis voi kutsua menestykseksi, onneksi Kokand oli aivan toista maata. Maallista majaa ei tarvinnut etsiä koska Taj Mahalin avulias henkilökunta sen oli minulle mielellään varannut. Suhari löysi ensiyrittämällä paikalle ja hintakin oli Khan hotellissa paremmin kukkarolleni sopiva. Respassa juttusille tuppautui samantien vahvaa brittimurretta vääntävä paikallinen jannu joka kertoi olevan turistiopas. Tarjoutui kierrättämään seuraavana päivänä lähikylissä ja Kokandin nähtävyyksissä. Hinta vain oli hieman liian kova joten kauppoja ei syntynyt. Sinnikäs kaveri ei kerrasta luovuttanut, vaan seuraavana päivänä aamiaispöydässä totesi "Josko tuossa ysin maissa sitten lähdetään?" Vetosin budjetin pienuuteen johon kaveri totesi "No ei siinä, sitten kierrellään tässä omalla kylällä vaan, ei maksa mitään. Illaksi on kuitenkin menoa joten neljäksi tullaan takasin!" Sardorbekin kanssa sitten kierreltiin kaupungin linnoitukset, moskeijat ja hautuumaat, juteltiin niitä näitä ja jossain vaiheessa kaveri keksi: "Hei sähän lähdet muuten mukaan, illalla on serkkupojan häät!" Yritin kohteliaasti kieltäytyä, eihän tällaisella resupekalla ole matkassa kun yhdet kengät, persuksista roikkuvat farkut (kyllä, paino tippuu kovaa vauhtia.) ja kauhtunut Original Pingviinin ruutupaita. No ei näiden kanssa neuvotella, kutsu on kutsu, ja onhan se äärimmäisen mielenkiintoista päästä todistamaan uzbekkihäitä. Kulttuurihistoriaan tutustuttuamme siis partaa ajamaan ja suurimpia muulinpaskakokkareita trekkikengistä putsailemaan.
Uzbekkihäiden kaava menee pääpiirteittäin niin että ensin morsiamen sukulaiset ja ystävät kokoontuvat hänen talolleen, ja sulhasen vastaavat sulhasen talolle. Porukan ollessa kasassa sulhasen talolta lähdetään autosaattueena torvet soiden hakemaan morsianta, varmasti peruja vanhasta morsiamenryöstöperinteestä. Kun morsian on saatu noudettua jatkaa koko juhlaväki matkaansa kohti seuraintaloa tai vastaavaa jossa varsinainen hääjuhla vietetään. Itse pääsin tapaamaan sulhasen perheineen jo ennen häitä, kovasti tuntui olevan mies jännityksissään. Sulhasen äitimuori toivotti minut tervetulleeksi ja oli otettu että oikein Suomesta asti saavat tällaisen onnea tuovan vieraan mukaan juhlintaan. Juhlapaikka ei ollut mikä tahansa maamiesseurantalo vaan kapungin pramein ravintola johon oli laitettu kattaus kuulemani mukaan kolmellesadalle vieraalle. Sardorbek valisti minua illan kulusta: Kaikki käyvät vuorotellen sanomassa hyvänonnentoivotuksensa mikrofoniin ja sitten tanssivat hääparin kunniaksi. Kun onnentoivottajat loppuvat on juhla ohi. Vuorollaan toivotuksensa kävivät ilmoille heittämässä siis sedät, tädit ja serkkupojat. Välillä tanssittiin Keskiaasialaista perinnemusiikkia kunnon diskobassoilla tottakai. Ja toivotuksiahan riitti moneksi tunniksi. Pöytiin kannettiin ruokalaji toisensa jälkeen, ja ilmestyihän se votkapullokin taas jostain povitaskusta. Paljoa en Uzbekinkielisen seremoniamestarin jutteluista ymmärtänyt, mutta jossain vaiheessa korvaani särähti sanat Jussi ja Finlandia. Ei siinä pitäähän ne omatkin toivotukset käydä heittämässä ilmoille, tule nyt edes Sardor simultaanitulkiksi! "Jos hääpäivän aamuna sataa vettä, se tarkoittaa onnellista avioliittoa ja pitkää ikää" (Onko tuollaista sanontaa edes olemassa, vai keksinkö lennosta, en ole aivan varma. Joka tapauksessa sulhasen äiti kyynelehti, morsiusneidot olivat sulaa vahaa ja diskojytke lähti soimaan. Onnekseni minulla on vuosien kokemus Night Clun Rubinin sekä Jolly Rogerin tanssilattioilta, joten jalkani sopeutuivat uzbekkibiittiin millisekunneissa. Tai ehkäpä niillä muutamilla votkanaukuillakin oli osuutensa liikkeitteni sulavuuteen. Jossain vaiheessa viimeinenkin kumminkaima sai toivotuksensa ilmoille ja juhla päättyi. Nurkan takana ei tapeltu, kukaan ei oksentanut boolimaljaan ja kaikilla tuntui olevan mahdottoman kivaa. Juhlan jälkeen lähdettiin tottakai jatkoille, kun kutsu kerran kävi. Jatkoista en ilkeä kuitenkaan tässä yhteydessä kertoa enempää, se on tarina joka sopii paremmin tuopin äärelle kuin tiedon valtatielle. Mainittakoon kuitenkin että paikalla olivat kiistatta kaupungin vaikutusvaltaisimmat bisnesmiehet. Aamulla oli jälleen sullottava kamat rinkkaan, hyvästeltävä matkan varrelle jäävä uusi ystävä ja jatkettava matkaa. Kimppataksi veisi tällä kertaa Tashkentiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti