Silkkitien ytimessä

Alkuun pahoittelut että blogi raahaa hieman reaalimaailmaa jäljessä, nettiyhteydet ja toimettomat illat eivät oikein ole osuneet yksiin viime viikkoina. Kokandin jälkeen matkasin siis Tashkentiin, ja siellä oli tarkoitukseni lähinnä suunnitella matkan jatkoa ja hoidella muitakin käytännön asioita. Muilta reissaajilta ja netistä saatujen tietojen perusteella Turkmenistanin kauttakulkuviisumin saaminen on tänä syksynä kestänyt viikosta kahteen, ja maassaolopäiviä on järjestään annettu ruhtinaalliset kolme. Normaali turistiviisumi olisi edellyttänyt oppaan (lue päällystakki) palkkaamista koko maassaolon ajaksi. Karu fakta joka sai minut luopumaan alkuperäisestä ideastani matkata maitse läpi silkkitien. Pahimmassa tapauksessa Uzbekistanin viisumini olisi ehtinyt umpeutua ennenkuin olisin Turkmenistanin viisumitarran passiini saanut, joka olisi pakottanut lentämään äkkilähdöllä johonkin viisumivapaaseen maahan. Uutta suunnitelmaa siis laatimaan. Yhtenä vaihtoehtona pyörittelin hetken Tajikistanin viisumin anomista, pitäisi onnistua kuulemma kahdessa päivässä. Sieltä suunnasta tulleet kuitenkin kertoivat talven olevan jo Pamirin vuoristossa täydessä käynnissä, eikä vaeltelu kymmenen asteen pakkasessa oikein kiinnostanut, olihan pakkanen kuitenkin se pirulainen jonka takia Suomesta alunperin evakkoon lähdin. Näytti siis käyvän kuin Nordmanille laulussa eli Vandraren har ingen stans at gå. 

Iranin viisumin olin onnekseni hankkinut jo ennen lähtöäni Helsingistä, joten täysin vailla vaihtoehtoja en ollut. Ei siis tarvinnut kuin buukata lento Teheraniin ja matka pääsisi jatkumaan, vaikkakin lentokoneella. Muun maailman Irania vastaan asettamien talouspakotteiden takia suorien IranAirin lentojen varaaminen ei kuitenkaan käynyt hiirtä klikkaamalla, eikä hintatietoja ollut esillä missään. Toki lentäminen jonkin muun maan kautta olisi ollut vaihtoehto, mutta hinnat haluamilleni päiville pyörivät viidensadan dollarin molemmin puolin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis vieraileminen IranAirin toimistossa, jollainen onnekseni löytyi Tashkentista. Toki viikonlopun takia lippua ostamaan pääsisin vasta muutaman päivän kuluttua. 

Eipä hätää, kyllähän miljoonakaupungista tekemistä lauantai-illaksi löytyy. Tai niin sitä ainakin luulisi. Presidentin päätöksestä ravintolat ja kuppilat sulkevat ovensa viimeistään iltayhdeltätoista, eikä pubeja päiväsaikaankaan paljoa katukuvassa näkynyt. Monumenttien ja puistojen ihmettelyä jälleen ohjelmassa siis. Hostellille oli ilokseni keräytynyt taas monensorttista maankiertäjää. Keskustelu toisten reissaajien kanssa alkaa muuten aina täysin samoilla kysymyksillä ja samassa järjestyksessä: Mikä sun nimi on? Mistä oot? Kauan oot reissannu? Mistä oot tulossa ja mihin menossa? Näiden muodollisuuksien jälkeen päästään vasta aloittamaan vapaamuotoisempi keskustelu vatsan toiminnasta ja ilkeistä liikennepoliiseista. Yksi näistä maankiertäjistä oli tällä kertaa Kelvin Hong Kongista, reissannut 2 kuukautta tulossa Tajikistanista ja menossa Iraniin. Hän oli lentonsa Teheraniin jo saanut hankittua ja vinkkasi että hinta pyöri matkatoimistosta ostettuna neljänsadan dollarin kieppeillä ja lentoja on yksi viikossa. Kelvinkin osoittautui futismieheksi, joten sunnuntai-iltapäivän liigapeliä päätimme lähteä väijymään kaksistaan. Mukaan saimme vielä naarattua Taiwanilaisen kaverin jonka nimi on valitettavasti päässyt jo unohtumaan. 

Ensimmäinen näkemäni Uzbekistanin maaperällä oli siis Pakhtakhor vastaan joku jonka nimeä en nyt pääse tarkistamaan, koska netti katkesi. (tsekkaa soccerwaysta jos oikeesti kiinnostaa) Pakhtakhor tarkoittaa puuvillanpoimijaa, ja puuvillanpoiminta on toimintaa johon maaseudun opiskelijat ja muut siipeilijät valtio pakottaa joka syksy palkattomaan pakkotyöhön. Liekö sitten epäseksikäs nimi vai ottelun panoksettomuus syynä, mutta vähissä olivat katsojat valtavalla stadionilla. Viitisensataa ihmistä istuskeli penkeillään auringonkukansiementen kuoria syljeskellen sen suuremmin pelitapahtumiin reagoimatta. Pelin taso oli kuitenkin parasta jota olin tähän mennessä matkallani keski-aasiassa nähnyt. Pelaajat olivat nopeita ja teknisiä, syötöt ja puolenvaihdot löysivät omille, ja puolustuslinjatkin näyttivät olevan hyvin vaaterissa. Pakhtakor oli vastustajaansa nopeampi ja nokkelampi ja vei voiton tässä toiseksi viimeisen kierroksen panoksettomassa ottelussa . Usein juuri tämäntyyppiset ottelut ovat alttiimpia vedonlyöntivilpeille, mutta ainakaan tänään ei ilmiselviä imurointeja tai harhasyöttöjä nähty. 

Maanantaille olin tehnyt selvän sotasuunnitelman. Ensin IranAirin konttorille lentolippua kyselemään, jos hinta on alle 400$ ostan, jos yli menen Tajikistanin lähetystöön laitan viisumianomeksen sisään ja lennän Dushanbesta halvemmalla. Tämän jälkeen juna-asemalle Tashkent-Samarkand lipun ostoon, ja sen jälkeen pankkiautomaatin metsästys ja lompakko täyteen dollareita. Kolme yksinkertaista asiaa jotka Suomessa hoituisi varttitunnissa, mutta joihin Uzbekistanin kaltaisessa byrokratiaan umpirakastuneessa maassa saa kivasti kulutettua kokonaisen työpäivän. IranAirin konttorilla olin asemissa jo avaamisaikaan, ja akateemisen vartin jälkeen myös virkailijat matelivat työpaikalleen. Lentolippu seuraavan viikon perjantaille irtosi hintaan 380 dollaria (noin 250€). Iso sijoitus siis, mutta Irania en jättäisi väliin tässä vaiheessa mistään hinnasta. Uzbekistanin kiertelyllekin jäisi vielä aikaa mukavat kymmenen päivää. Seuraavana stoppina juna-asema jossa pääsin taas kolmenkymmenen lippuluukun joukosta arpomaan mikä baabuska myy lippuja seuraavalle päivälle ja Samarkandin junaan. Tämä baabuska ei sanonut Njet vaan sujuvalla englanninkielellä kommunikoiden junalippu seuraavalle päivälle hoitui kerrankin ilman hirveää säätämistä. Rasti seinään. Koska kaikki käteisvarani olin sijoittanut Iranin islamistisen tasavallan lentoyhtiöön, piti vielä jostakin löytää pankkiautomaatti joka tunnistaa Visan tai Mastercardin ja sylkee sisuksistaan Amerikan dollareita. Dollareita siksi että paikallista valuuttaa nostettaessa muuntokurssina käytetään valtion virallista lukua, joka on melkein 20 prosenttia huonompi kuin mustan pörssin vaihtokurssi. Parhaan arvon rahalleen saa siis vaihtamalla kovaa ulkomaan valuuttaa basaarin kulmilla epäilyttävän näköisten nahkatakkijätkien kanssa Uzbekistanin rahaksi. Sopiva pankkikonttori löytyi ja jälleen Visa osoittautui MasterCardia paremmaksi vaihtoehdoksi. Kokemuksieni ja kuulemieni tarinoiden mukaan ulkomaisia kortteja hyväksyviä pankkeja tai edes automaatteja on lähes mahdoton löytää Tashkentin ulkopuolelta, joten nosta tarpeeksi valuuttaa ennen maaseutumatkailua!

Jo nimi Samarkand herättää paljon mielikuvia itämaisesta mystiikasta ja arkkitehtuurista, joten odotukseni olivat korkealla kun saavuin kaupunkiin. Niin kuin aina, ensin pitää kuitenkin selvitä asemalla päivystävistä taksigoijareista jotka ovat valitettavan tietoisia siitä että reppuselkäinen matkaaja on kaupungissa ensimmäistä kertaa, ja siltä on helppoa ottaa löysä raha pois. Kesken tinkaamiseni huomasin että toinenkin nykymaailman nomadi kävi omaa hintaneuvotteluaan. "Hei mihin sä oot menossa?" "B&B Bahodiriin." "Katos perkule, sama matka". Toinen suhari jätettiin kiroilemaan karannutta kalaa, ja paremman tarjouksen tehneen kuskin kyytiin hyppäsimme minä ja engelsmanni. Majatalo oli parhaat päivänsä nähnyt, ja vessassa oli hassu haju, mutta loistavan sijainnin ja leppoisan tunnelman takia päätin kuitenkin ottaa punkan tästä viehättävästä paikasta, jota moni ystäväni kutsuisi lääväksi. Kuukaudessa halki itäisen Euroopan, Iranin ja Turkmenistanin läpi tiensä saman talon sisäpihaterassille olivat raivanneet myös Espoolaisveljekset Mikko ja Miikka. Japanilaispariskunta, joka oli kiertänyt maailmaa jo muutaman vuoden, oli muun muassa matkustanut pummilla Kenialaisjunan hiilivaunussa. Tarinoita ja kokemuksia siis vaihdettiin jälleen kerran olutlasien ääressä. 

Mutta koska oltiin kaupungissa jossa nähtävyydet ovat oikeasti nähtävyyksiä eivätkä metrin mittaisia kuseskelevia pikkupoikia, oli aikaa jutustelun ohella varattava myös perinteisempään kamera kaulassa kiertelyyn. Ja täytyy todeta että Samarkandin Moskeijat Maoselumit ja muut ovat ehkä olympiastadionin jälkeen komeinta ihmisen rakentamaa arkkitehtuuria jota olen eläissäni nähnyt. Koska islam kieltää ihmisten piirtämisen on rakennusten sisä- ja ulkopinnat maalattu täyteen kaikenlaisia geometrisia kuvioita ja koukeroita. Paljoa en kovista huumeista tiedä, mutta mahtaisi olla LSD-päissään melkoinen kokemus. Tokihan kaikki on kiiltäväksi restauroitu ja matkamuistomyymälät ovat täälläkin löytäneet tiensä kujien varsille, mutta massaturismi antaa vielä odottaa itseään. Registanin alueen mineraattien ja medressojen, menneiden aikoijen valtiaiden hautamuistomerkkien sekä muun komeasti koristellun ihmettelyyn sai komeasti kulumaan muutaman päivän. Kaupungissa oli todellakin aistittavissa ikiaikainen silkkitien tunnelma. 


Ja lisää arkkitehtuurin ilotulitusta oli luvassa muutaman tunnin junamatkan päässä Bukharassa joka olisi odysseiani seuraava etappi. Uzbekistanilaiset junat osoittautuivat mukavaksi tavaksi matkustaa, hinnat tosin olivat esimerkiksi Kazakstania kovemmat. Muutaman sadan kilometrin matkasta sai maksaa melkein 10 euron verran. Majapaikka Bukharassa löytyi helposti, turistikausi täälläkin oli lopuillaan, ja puolityhjissä majataloissa oli helppoa tingata hinnasta muutama kymmenen pinnaa pois. Minulle tämä sesongin ulkopuolinen matkailu sopii, kelit ovat pohjoisen pojalle sopivan viileät kävelyyn ja kiertelyyn ja ylipäätään kokemus on mukavampi ilman kadut tukkivia kaikkea valokuvaavia Japanilaisia tai aina yli kolmenkymmenen ihmisen yksiköissä liikkuvia Saksalaiseläkeläisiä. Kolikon kääntöpuolena tällä kertaa majatalo oli tyhjillään ja iltaisin sain viihdyttää itseäni niillä samoilla Matkapassi-videoilla joita jo tullimiesten kanssa katseltiin. Bukharan nähtävyydet eivät ehkä vedä vertoja Samarkandin vastaaville, mutta tunnelma kaupungissa oli mukavan seesteinen. Bukharan kaduilla törmäsin myös jo Kirgisiassa tapaamaani Artjomiin. Raukka oli sammunut edellisenä yönä taksin takapenkille ja dollarit olivat taskusta hävinneet. Ja kun ei tosiaan pankkiautomaatteja Bukharassa ole, päätin lainata kaverille muutaman kympin ja keittolounaan. Ihan vaan sen takia että Artjom itse tarjosi Bishkekissä borssikeitot ja vodkat koko hostellille. Paskiaiselle en olisi pummannut. 

 Ja onhan kylässä myös jalkapallojoukkue. Perjantaina pelattiin Uzbekistanin liigan viimeinen kierros. Kylään saapui Lokomotiv Tashkentista, ja muutaman muun pelin mennessä toivotusti, olisi vierasjoukkueella mahdollisuudet jopa mestaruuteen asti. Bukhara oli mahdollisuutensa jo menettänyt, eikä vaaraa putoamisestakaan ollut, mutta silti kyläläiset olivat tulleet komealle stadionilleen vielä tämän kerran ennenkuin pitkä talvitauko alkaisi. Kuten Tashkentissa, myös täällä peli oli tasokasta. Ymmärrettävistä syistä Lokomotivilla oli ottelussa enemmän motiivia ja se otti helpohkon voiton. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahdelleet kohdalleen ja mestaruus karkasi muualle. Hopeiset mitalit tuntuivat kuitenkin tyydyttävän toisiaan onnittelevia vierailijoita. Kotijoukkueella ja sen kannattajilla alkoi talvitauko ja pitkä kevään odotus. Luulen tietäväni miltä heistä tuntui. 



Bukharasta ei ole junayhteyttä Uzbekistanin läntisiin osiin, joissa halusin vielä käydä ennen lähtöäni. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäisi siis taas kimppataksin ottaminen. Majapaikkani isäntä jeesasi minua taksin löytämisessä, ja jo edellisenä iltana soitti puolitutulle suharille jonka tiesi joka toinen päivä ajavan Khivaan ja joka toinen päivä takaisin. Aamulla pihaan ilmestyikin goijari nahkatakissaan, ja pitkien ja kertaalleen katkenneiden neuvottelujen jälkeen puolen päivän erämaan ylityksen hinnaksi saatiin sorvattua 30 dollaria. Aloitushinnan ollessa 80$ tunsin jo pientä ylpeyttä tinkaustaidoistani. Kaiken hyvän lisäksi pääsin valitsemaan paikkani ensimmäisenä. Tällaisilla pitkillä siirtymillä kannattaa ehdottomasti valkata etupenkki, niin ei tarvitse hikoilla kaverin kyynärpäät suussa kolmistaan pikkuauton takapenkillä. Matkan aikana kävi selville että kuskin veli pyörittää hotellia joka on kuulemma kylän paras. Niimpä tietysti, näille kaverit ja kylänmiehet ovat veljiä, ja hyvänpäiväntututkin puheissa vähintään serkkuja. Hotellin pihaan kuitenkin puolivahingossa pysäköitiin. Hinnaksi luvattiin privaattihuoneesta 15 dollaria. Ei paha, mutta esitetään nyt kuitenkin vaikeasti tavoiteltavaa. Ovesta poistuessani perääni huikattiinkin "For you sir ten dollars and breakfast!" Näön vuoksi kävelin korttelin ympäri ja katsastin muutaman paikan, mutta tottakai tartuin tähän kympin täkyyn, oma huone ja suihku kuitenkin. No paikkahan oli muuten ihan ok, mitä nyt ensimmäisenä iltana puuttuivat sähköt ja toisena iltana juokseva vesi. Pikkujuttujahan nämä, ei sitä joka aamu tarvitse välttämättä peseytyä. 

Khivassa alkoi jo tuntua siltä että moskeijat ja mineraatit alkavat riittää. Vaikka rakennukset ovat komeita ja koristeellisia, ovat ne kuitenkin melko samannäköisiä keskenään. Kyllähän tuollakin toki päivän käyskenteli ja katseli. Khiva muistuttaa enemmän ulkoilmamuseota kuin oikeaa kaupunkia. Iltaisin oli aavemaista käppäillä tyhjillä pimeillä pikkukujilla kuunvalossa. Kaupungin ravintolatarjonnassa on melkoisesti parannettavaa. Kahden päivän oleskelun aikana onnistuin löytämään kojun joka myi Sashlikia ja vähän hienomman ravintolan jonka ruokalistalta löytyi - yllätys yllätys - ainoastaan saslikkia. Paras reitti Khivasta takaisin Tashkenttiin on ottaa taksi puolen tunnin ajomatkan päähän Urgenghiin josta lähtee joka iltapäivä maan läpi kulkeva yöjuna. Tähän junaan hyppäsin itsekin, ja hyttikavereikseni sain tällä kertaa viisissäkymmenissä olevan saksankielenopettajan joka oli kahden koulutytön kanssa matkalla pääkaupunkiin johonkin konferenssiin. Kommunikointimme oli jotakin omituista Englannin, Saksan ja Venäjän sekoitusta, mutta ajatuksia saatiin vaihdettua, ja taas pidettiin huolta siitä ettei kukaan, etenkään turisti,  kävisi nukkumaan nälkäisenä. Riisipuuroa, lihapasteijoita ja teetä nauttiessa tunsin jälleen pientä häpeää käyttää hyväkseni vieraanvaraisuutta. Mutta kuten on tullut huomattua, Uzbekistanissa ei auta yrittää kieltäytyä mistään. Aamupalaksi keitettyjä munia ja lisää teetä. "En mä oikeesti voi kaikkia teidän sapuskoja syödä." "Tsuhna ottaa nyt vaan!" Perillä Tashkentissa oltiin aamupäivällä, ja kerrankin pääsin näyttämään aseman taksisuhareille pitkää nenää. Hähää, tiedämpäs että sadan metrin päässä on metroasema jolla pääsen perille asti. Uzbekistan tulee jäämään muistoihini maana jossa helkkarin mukavat ja vieraanvaraiset ihmiset elävät helkkarin kuristavassa ja byrokraattisessa poliisivaltiossa. Matkaajalle maa on kuitenkin melko helppo. Ainoat kerrat kun poliisin kanssa jouduin tekemisiin olivat Tashkentin metrossa, jossa repun sisältö ja passi tarkistettiin joka kerta. Ainoa rasittava piirre on rekisteröintilippulappujen maaninen kerääminen. Jokaiselta nukutulta yöltä pitää olla todiste rekisteröidystä hotellista/majatalosta tai yöjunasta. Viimeiset pari päivää Tashkentissa menivät kerätessä tietoa seuraavista etapeista. Pieni jännitys alkoi pikkuhiljaa hiipiä hipiään. Ei helkkari oonko mä ihan tosissani menossa Iraniin!