3.12.2013

Rock the Casbah

Iran ilman opaskirjaa. Kuulosti ennakkoon arvelluttavalta ajatukselta, mutta koska Keski-Aasian kirjakaupoista ei mitään löytynyt, päätin heittäytyä virran vietäväksi ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Ainoana rajoitteena tietysti Kulosaaren suurlähetystön antama kahdenkymmenen päivän määräaika jonka sain tässä ennen Persiaksi kutsutussa maassa viettää. Kun maan jalkapallosarjatkin olivat maaottelutauolla, ei minkäänlaista tarvetta matkasuunnitelman tekoon oikeastaan edes ollut. Pelkästään hyvää olin maasta ja sen asukeista kuullut tallaajilta joita olin matkan varrella kohdannut, mutta silti Iranin valloitus jännitti hieman. Eipä siinä, jännitystähän täältä ollaan elämään hakemassa.

Samalle Tashkent-Teheran lennolle sain kaverikseni Hong Kongilaisen Kelvinin johon olin jo aiemmin tutustunut. Uzbekistanista poistuminen oli tehty jopa hankalammaksi kuin sinne pääseminen; passia syynättiin useaan otteeseen, ja vielä lähtöportilta minut haettiin laukkujenlastaushalliin jossa koko rinkan sisältö tyhjennettiin ja tutkittiin. Luultavasti tämä tehtiin varastohallissa siksi, että jos jotain laitonta olisi löytynyt, olisi asioista päästy sopuun pienen lahjuksen voimalla. Likaiset sukat ja kuluneet t-paidat eivät tullimääräyksiä rikkoneet joten lennolle ehtivät juuri ja juuri sekä mies että rinkka. IranAirin kunniaksi on mainittava etten ole ikinä syönyt yhtä hyvää lentokonesapuskaa. Halpalentoyhtiöihin tottuneena olikin virkistävää saapua määränpäähän hyvin syöneenä ja levänneenä. Kohteeseen saavuimme iltapäivällä, ja kun kerran Teheraniin oltiin molemmat menossa, lähdimme Kelvinin kanssa kimpassa bussia tai taksia etsimään. Kauaa ei tarvinnut terminaalin pihassa palloilla kun ohiajava auto pysähtyi ja tarjosi kyytiä Teheraniin. Hinnasta päästiin nopeasti sopuun ja tuntia myöhemmin oltiin pääkaupungin sykkeessä. Sen verran olin pääkaupunkia scoutannut, että siellä asuu 14 miljoonaa ihmistä ja halvimmat hotellit löytyvät Amir Kabir-kadulta. Missä se sitten lieneekin.



Kelvin oli jossain kohdin matkaansa tavannut jonkun Iranilaisen joka tunsi Ali nimisen hyvän tyypin Teheranista ja saanut sitäkautta itselleen yösijan. Ali oli meitä keskustassa vastassa, ja totesi samantien ettei minunkaan tarvitse mitään hotellia etsiä, olkkarin lattialla on kyllä tilaa. Ensimmäisenä virta vei siis Teheranilaisen kirjakustantamossa duunia painavan Alin kämpille. Itsekin innokkaaksi maailmanmatkaajaksi osoittautunut isäntämme antoi ensimmäisen osoituksen Iranilaisesta vieraanvaraisuudesta. Ruokittuaan reissaajat ajelutti Ali meitä illan ympäri Teherania ja esitteli paikkoja. Tutustuimme Iranilaiseen hapankaalilta näyttävään, mutta jäätelöltä maistuvaan perinneherkkuun ja myöhemmin kämpille palattuamme myös mustan pörssin pontikkaan. Marjamehulla jatkettuna se ei itse asiassa maistunut ollenkaan hullummalta. Ei sitä tietänkään olisi uskonut heti ensimmäisenä iltana maistelevansa viinaksia maassa jossa kolmannesta tissuttelukärystä seuraa kuolemantuomio. Tutkimme Iranin karttaa ja sovimme että seuraavana päivänä Ali laittaisi sihteerinsä ostamaan minulle junaliput Mashhadin kaupunkiin joka kuulemma on helkkarin hieno.   

Lauantai on Iranissa työpäivä, joten isäntämme lähtiessä toimistolleen, menimme Kelvinin kanssa kahdestaan nähtävyyksiä katselemaan. Paljoa ei tietenkään näin valtavasta kaupungista ehdi yhdessä päivässä näkemään, mutta ensituntumalta Teheran vaikutti eläväiseltä ja kaoottiselta. tunnelma ja yleisilme olivat verrattavissa Pekingiin. Joka kadunkulmalla myytiin jotakin, kyltit ja mainokset olivat käsittämätöntä nuudelikirjoitusta ja kaikilla tuntui olevan kauhea kiire. Suoraan sanoen en kaupungista juurikaan pitänyt. Honkkarivahvistus halusi välttämättä vierailla Persialaisten mattojen museossa. No kait sitä puolisen tuntia voi sellaiseenkin uhrata ajattelin. Vieläpä mitä, itse kun olin salin kävellyt läpi vartissa ja todennut että mattojahan nuo, piti Kelvinin ottaa valokuva joka ikisestä ryijystä. Kun viimeinenkin kude oli Canonille ikuistettu oli minulla jo kiire takaisin Alin kämpille ja yöjunaan kohti Mashhadia. 

Mashhadin asemalle saavuttiin aamuneljältä. Ajatukseni oli hörpätä muutama kuppi teetä asemalla, odotella auringon nousua ja sitten lähteä etsimään sopivaa hotellia. Asema-aulasta löytyi kuitenkin pyhiinvaeltajille tarkoitettu infopiste joka järjesti majapaikkoja kaupunkiin saapuville vuorokauden ympäri. Pyhiinvaeltajille siksi että Mashhad on yksi muslimimaailman pyhimmistä kaupungeista johon 20 miljoonaa ihmistä saapuu vuosittain puhdistautumaan synneistään. Infopiste oli innokas palvelemaan myös tavallista vaeltajaa ja hotellilistauksen halvimmasta päästä löytyi kukkarolleni sopiva vaihtoehto. Hotelli suostui mukisematta näinkin aikaiseen sisäänkirjautumiseen joten lyhyen taksimatkan jälkeen pääsin jatkamaan uniani vielä muutamaksi tunniksi.

Mashhadissa ei oikeastaan ole kuin yksi nähtävyys, mutta se on sitäkin komeampi. Imaami Rezan maoselumin ympärille rakennettu moskeijakompleksi on lajissaan suurin maailmassa eikä lehtikultaa ole koristevaiheessa säästelty. Periaatteessa ei-muslimit eivät alueen kaikkein pyhimpiin paikkoihin saisi mennä, ja kuulemani mukaan tällaisten turistien mukaan lyöttäytyy jo pääportilta mukaan opas joka valvoo että vieras osaa käyttäytyä asianmukaisella tavalla. No livahdin sisään sivuovesta, ja sain käppäillä sinne sun tänne omineni. Imaami Reza oli käsittääkseni yksi profeetta Muhammedin opetuslapsista tai vastaavista. Lasivitriinistä juhlakalua ei täälläkään löydy, vaan hänet on haudattu maan syvyyksiin ainoastaan kivipaaden kertoessa että siellä lepää. Tosin tuskinpa 800-luvulla ovat vielä balsamointitekniikat olleet sillä mallilla että puolitoista vuosituhatta myöhemmin olisivat sen ajan suurmiehet näyttelykunnossa. Olen ehkä ennenkin hekumoinut ajatuksella saada Kekkonen turistivetonaulaksi senaatintorille, mutta myöhäistähän se enää on. Iltapäivällä Allah jekutti pyhiinvaeltajia kunnon sadekuurolla ja teki hartaushetkestä miss märkäburkhakilpailun.
Itse livahdin yhteen alueen museoista sadetta pitelemään, ja Iranin historiasta ja kulttuurista kertova museo olikin ihan oikeasti mielenkiintoinen. Ilta meni hotellihuoneen telkkarin ainoaa englanninkielistä kanavaa katsellessa. Press-TV on Iranin hallinnon pyörittämä sateliittikanava joka keskittyy lähinnä mollaamaan Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia. Seuraavana päivänä yritin löytää Mashhadista jotain muutakin mielenkiintoista nähtävää, mutta eipä sieltä oikeastaan mitään löytynyt. Matkatoimiston kuitenkin löysin ja sieltä yöbussilipun kohti Yazd nimistä kaupunkia jossakin erämaan keskellä. Vaikkei Persialaisista aakkosista ymmärtäisi tuon taivaallista löytää Iranissa haluamansa helposti, sillä todella monet puhuvat sujuvaa englantia. Suurimmaksi osaksi valitettavasti siksi että kaikilla tuntuu olevan halu päästä pois maasta.

Pettymyksekseni yöbussi ei ollut mallia VIP, vaan ihan tavallinen onnikka jossa nukkumisesta ei tahtonut tulla oikein mitään. Näissä yökyydeissä on aina se ikävä piirre että jos unet jäävät vähille huutavien sylivauvojen tai kuorsaavien vieruskavereiden takia, menee seuraava päivä enemmän tai vähemmän univelkavankeudessa koomaillessa. Majapaikan löysin Silk Road hotellista ja mukava oli huomata että sinne oli tiensä löytänyt moni muukin matkaaja. Illalla tutustuin Saksalaiseen tupakkafirman markkinamieheen, Hollantilaiseen hippityttöön ja Italialaiseen Livorno-fanaatikkoon. Kahden ensinmainitun kanssa kiertelimme kimpassa Yazdia koko seuraavan päivän. Joskus ennen Jeesuksia ja Mohammedeja rakennettu vanhakaupunki oli tunnelmaltaan maaginen paikka.
Hiekasta, savesta, oljesta ja mistälie muulinkakasta rakennetut pyöreäkattoiset talot ja niiden välissä risteilevät kapeat kujat eksyttivät turistin helposti, mutta tällaisiin paikkoihin kelpaakin eksyä. kelta-ruskeaa värimaailmaa eivät olleet pilaamassa rihkamakojut, vaan sokkeloissa elettiin ihan oikeaa elämää. Joku rassasi mopoa, toinen valmisteli lisää hiekka-savi-olki-muulinkakka-seosta rappeutuneen ulkoseinänsä korjaukseen. Hotellilla iltateetä juodessamme päätimme että aamulla napataan bussi ja lähdetään Shiraziin. Tai no muut päättivät, itsehän vaan liplattelin virran mukana.

Jaa että mitäkö on Shirazissa? No siitähän ei ollut itsellänikään aavistusta kun ei sitä opaskirjaakaan ollut. Siellä kuitenkin oltiin illansuussa ja vettä satoi kaatamalla. Emke oli järkännyt itselleen punkan couchsurfingin kautta, joten tupakkimarkkinamies Stefanin kanssa lähdimme etsimään Niayesh-hotellia. Arvaappa muuten oliko helppoa yrittää tavata taksikuskille hotlan nimeä. Tämäkin paikka osoittautui nappivalinnaksi, dormit olivat halpoja ja siistejä ja hotellin yhteydessä oli ravintola josta sai maistuvaa kamelinlihapataa. Myöhemmin illalla hotellille tupsahti myös Yazdista tuttu Livorno-tifosi Stefano. Siinähän meillä olikin seuraavaksi päiväksi rytmiryhmä kaupunkikiertelyä varten kasassa. Aamupalalta seuraan liittyi vielä Kanadalainen filosofian opiskelija jonka nimeä en enää muista, mutta lieneekö tuo oleellinen tieto. 

Shirazista löytyi - yllätys yllätys - moskeijoita ja museoita. Niistä alkoi olla pikkuhiljaa jo yliannostus, ja onnekseni turistihaahuilun katkaisi outo tapahtumasarja. Kansallisrunoilija Hafizin hautamuistomerkillä törmäsimme Australialaismiekkoseen joka oli Stefanille jo jostain käänteestä tuttu mies. Aussi kertoi olevansa menossa katsomaan paikallisen proge-pumpun bänditreenejä, ja kysyi huvittaisiko liittyä seuraan. No tottakai meitä huvitti, onhan rokin soittaminen kuitenkin kiellettyä Iranissa joten tällaisten kapinallisten tapaaminen olisi suuri etuoikeus. Treenikämppä, jonka tarkkaa sijaintia en voi tietenkään paljastaa, oli sisältä superlonpatjoin ja styroxlevyin vuorattu kerrostaloyksiö. Siellä olivatkin jamit jo käynnissä joten ahtauduimme vahvistimien ja johtohässäkän sekaan kuuntelemaan mitä on Iranilainen ug-proge. Kävi ilmi etteivät pojat olleet mitään aloittelijoita, sen verran hyvin olivat instrumentit hallussa että melkeinpä uskaltaisin heittää tämän The Personas nimeä kantavan pumpun Suomen kesään ja festarilavalle. Iranissa keikkojen saaminen on kuulemma hankalampaa. Silloin tällöin pojat soittavat yksityistilaisuuksia uskonnolliselta poliisilta jemmassa, ja toisinaan tekeytyvät jopa pop-bändiksi saadakseen julkisia esiintymisiä. Nämä on just ne jätkät joista The Clash lauloi 80-luvun alussa.

Jossain vaiheessa tuli juttua että yritämme seuraavaksi päiväksi löytää auton ja kuskin viemään meidät Persepoliksen rauniokaupunkiin. No siitähän bändin pojat innostuivat. Meillä on bluesmobiili joka on sattuneista syistä aika vähällä käytöllä, eiköhän lähdetä porukalla. Aamusella hotellin parkkipaikalle kaarsi luodinkestävä Jeep Cherokee. Luodinkestävä siksi että auto oli ennen palvellut hallituksen ajokkina ja luultavasti kuskannut uskonnollisia johtajia paikasta toiseen. Nyt se oli siis päässyt jalompaan tehtävään ja toimi The Personasin keikkabussina silloin harvoin kun keikkoja siunaantui. Sisään autoon sulloimme siis itsemme minä, Saksalainen tupakkapromoottori, Edmontonilainen filosofi, antifasisti Italiasta, Aussi jolla oli hassu parta sekä progebändin basisti, kosketinsoittaja ja vokalisti. Neljä eteen ja neljä taakse, jos näkyy poliiseja niin päät piiloon. Roadtrip starttasi ja kun autostereoista rävähti soimaan Doorsin The End niin aistittavissa oli suuren seikkailun tuntua. Tällaista ei taida Tjäreborgin seuramatkoilla kokea. 

Tunnin ajelun jälkeen saavuimme Persepolikseen (heh heh, nimessä on perse) Seuraamme liittyi vielä lähistöllä asuva oboensoittaja ja hänen veljensä, joka tiesi kuulemma historiasta niin paljon että toimisi mielellään oppaanamme. Alueen henkilökunta katsoi hieman huvittuneena tätä sekalaista rytmisektiota, mutta sisäänpääsymaksut maksettuamme pääsimme haahuilemaan alueelle tämän DIY-turistioppaamme kanssa. Persepolis toimi aikanaan vuosittaisten juhlien pitopaikkana. Persia hallitsi puolta maailmaa, ja tänne kokoonnuttiin kerran vuodessa tapaamaan muiden kansojen edustajia ja antamaan lahjoja Persian kuninkaalle. Aleksanteri suuri laittoi paikat palasiksi puoli vuosituhatta myöhemmin joten nykyisin palatsista on jäljellä enää lähinnä kivikasoja. Mutta kiinnostavia olivat kivikasatkin, ja näin mukavalla porukalla sitä menisi vaikka mattomuseoon. Rauniokaupungin nähtyämme kävimme vielä läiskimässä muutaman erän biljardia. Säännöt olivat erilaiset kuin Elimäellä, mutta en viitsinyt ruveta suuremmin nillittämään vaikkei basisti pussituksiaan maalannutkaan. Illan pimetessä palasimme Shiraziin. Liikennepoliisin vartiopisteen kohdalla muutaman täytyi kiertää jalkaisin pusikon kautta ja hypätä kyytiin jälleen valvovan silmän jäätyä taakse. Ihan normikäytäntö kuulemma.  




Seuraavana päivänä kaikki olivatkin jo omilla teillään. Itse otin bussin kohti Esfahania, joka sattui olemaan mukavan matkan päässä ja silminnäkijähavaintojen perusteella käymisen arvoinen kaupunki. Dormipunkka löytyi kylän halvimmasta hotellista. Majoituksen taso ei ollut kummoinen, mutta ei sitä kuudella eurolla odotakaan luksusta saavansa. Kaupunki oli ihan kiva, paljon puistoja ja komea vanha kivisilta minkä syvennyksissä kelpasi istuskella ja lueskella. Mitään seikkailuja ei kuitenkaan löytynyt, kämppikset majatalossa olivat maailmaa kameran linssin läpi tarkastelevia Japanilaisia joista ei paljoa iloa irronnut. No onneksi maaottelutauko on ohi ja Tabrizissa olisi viikonloppuna mielenkiintoisen oloinen matsi. Sinne siis.

Jälleen yhteen yöbussiin joka tällä kertaa oli mallia VIP. Eli penkkejä oli neljän vierekkäisen sijasta kolme ja ne olivat mallia lentokapteeni. Kymmenen euron lippuhintaan sisältyi myös ilmaisia pipareita ja mehua. Suomessa tuo eväspussi maksaisi varmasti kympin verran. Tällä kertaa uni maistui ja aamulla oltiin virkeänä Tabrizissa Etelä-Azerbaijanin maakunnassa. Joskus muinoinhan koko Azerbaijan kuului Persiaan, mutta Venäläiset veivät siitä leijonanosan eli nykyisen Azerbaijan nimisen valtion. Samaa kansaa kuitenkin asuu myös Iranin puolella ja ihan kadunmiesten ulkonäöstäkin huomasi että oltiin Azerien vaikutusalueella. Viikset olivat mallia movember-all-year-around. Kaupungin BB:t (Bed&Breakfast, ei isoveli) oli sijoitettu kätevästi saman kadun varrelle, joten kävin muutamassa paikassa tutkimassa ennen valintaa. Melkoisia rotkojahan ne olivat kaikki, mutta jossain se on nukuttava. Päädyin vankilaselliä muistuttavaan privahuoneeseen Hotel Mashhadissa. Ensimmäisen illan missiokseni olin asettanut juna- tai bussikyydin löytämisen Turkin puolelle, ja useampi tunti meni matkatoimistoa etsiessä. Bakuun olisi kyllä päässyt vaikka joka päivä, mutta Azerbaijan nyt tulee kuitenkin taas Suomen lohkoon seuraavissa em-karsinnoissa. Oriental Express-juna Ankaraan olisi tietysti ollut se paras vaihtoehto, mutta seuraavaa lähtöä olisi joutunut odottamaan 5 päivää. Lopulta löytyi bussifirma joka ajelisi Ankaraan jo muutaman päivän kuluttua.

Seuraava aamupäivä tuli kierreltyä basaarissa joka on käsittääkseni maailman suurin katettu basaari ja Unescon maailmanperintökohteisiinkin kelpuutettu. Kolmessa minuutissahan sinnekin eksyi joten jouduin ottamaan käyttöön vanhan "näin pääset ulos sokkelosta"-menetelmän. Eli joka risteyksestä kun kääntyy oikealle niin ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä ulos. Turisti-infokin löytyi sattumalta, pitihän sielläkin käydä kurkkaamassa. Kertoivat että muutaman tunnin päästä olisi toinen turisti lähdössä taksikyydillä läheiseen Kandovanin kylään ja kymmenellä dollarilla pääsisin mukaan. Eipä siinä muitakaan suunnitelmia iltapäivälle ollut, joten eväiden ostoon ja matkaan. Uusi-Seelantilaismiehen kanssa lähdettiin siis ihmettelemään kallioseinään kaiverrettua kylää jossa vielä tänäkin päivänä ihmiset asuvat vaikka elementtitalojakin olisi tarjolla. Pahaksi onneksemme jo lähtiessämme satoi vettä ja ylös vuoristoon päästessämme vesisade muuttui ensin rännäksi ja sitten lumeksi. Muutamat kuvat kävimme tietysti räpsimässä ennenkuin vetäydyimme kylän ainoaan kahvilaan lämmittelemään ja taksikuskimme kanssa turisemaan. Talvirenkaitahan Irannissa ei juurikaan käytetä ja takaisin lähtiessämme taksikuskimme totesi "God help us. Yours and mine!" hienosti kuitenkin suoriutui suharimme tästä sohjoisesta vuoristo ek:sta kesänakeilla.


Sitten olikin jo pelipäivä. Tabrizin ylpeys Iranin liigassa on nimeltään Tractor Sazi ja sen faneja tituleerataan maan äänekkäimmiksi. Tabrizlaisille Tractor on paljon muutakin kuin pelkkä jalkapallojoukkue. Iranin hallinto on kieltänyt etnisiltä Azereilta oman kulttuurinsa vaalimisen esimerkiksi kirjallisuuden ja musiikin muodossa, joten Tractor ja sen kotistadion Yadegar-E-Emam stadion ovat ainoa foorumi jossa Tabrizlaiset uskaltavat joukkovoiman turvin olla ylpeästi Azereja. Tämä on tietenkin johtanut yhteydenottoihin poliisin kanssa, se kun ei hyvällä katso tai kuuntele separatistien huutelua. Tänään Tractorilla oli vastassaan itse Persepolis, jota paikalliset pitävät pahimpana vihollisenaan ja Persialaisen pakkovallan ruumiillistumana. Stadion löytyi reippaan kävelymatkan päästä keskustasta. Viimeisen kilometrin taitoin bussissa, kun bongasin sen olevan täynnä seuran punaisia värejä kantavaa porukkaa eli menevän oikeaan osoitteeseen.
Ja tottakai herätti pohjoisen mies hilpeyttä täälläkin, oikeinko Suomesta asti on tultu peliä katsomaan. Lyöttäydyin muutaman paikallisen seuraan ja heidän siivellään löysin lipunmyyntikopin josta käteeni lyötiin luottokortin kokoinen älymuovinpala johon oli ladattu pääsylippu. Katsomossa oltiin jo kolme varttia ennen alkuvihellystä, mutta parhaat paikat sateensuojasta oli jo viety. Pelin alkaessa Azerbaijan-huudot kajahtivat ilmoille monikymmentuhatpäisestä yleisöstä. Toki joskus muistettiin kannustaa myös joukkuetta. Tunnelma oli sateesta huolimatta hyvä ja peli kotijoukkueella hallussa. Ensimmäisen puoliajan lopussa kotijoukkue sai maalinedustahässäkän päätteeksi sullottua pallon maaliin ja yleisö repesi huutoon. Maali jäi ottelun ainoaksi ja Tractor Sazi kiipesi liigan keulapaikoille. Kenttäolosuhteiden takia pelin tasosta on hankala heittää arviota, mutta en usko että Veikkausliigajoukkueista kukaan pystyisi tasaväkisesti Tractosin kanssa tappelemaan, sen verran näppärää oli pallonkäsittely. Ottelun jälkeen joukkoliikenteestä oli turha unelmoidakkaan. Ihmismassa valui tasaisena virtana kohti kaupungin keskustaa vieden myös minut lopulta takaisin hotellilleni.

No kannattiko Iraniin mennä? Kyllä kannatti, ihmiset ovat vieraanvaraisia ja avuliaita, kaupungit ovat eksoottisia ja keskenään erilaisia ja perusinfra on hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kaduilla on turvallista, taskuvarkaat ja kaupustelijat eivät kiusaa eikä kadunkulmilla makaile pultsareita. Vielä kun pääsevät turismia jarruttavasta imago-ongelmastaan eroon on maan matkailutaloudella edessään valoisa tulevaisuus. Iranilaiselle Iran ei tietenkään ole mikään lintukoto, mutta aistin muutoksen olevan tulossa, tiedonkulkua kun ei nykypäivänä pysty rajoittamaan yksikään sotilasjuntta tai uskonnollinen johtaja.




       
      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti