Zut-Zut vodka

Olen joskus vähän rujommilla seuduilla käyttänyt sanontaa "Ei tää sentään mikään Kirgisia ole!" No nyt piti keksiä uusi sanonta, sillä tämä on Kirgisia. Almatyn viisumisekoilujen takia uhkasi tulla kiire, ja jouduin ottamaan lennon pääkaupunki Bishkekkiin. Tämä siksi että minibussimatkailu ja rajanylitys olisi kestänyt pitkälle iltaan, ja jo iltapäivällä pelattaisiin äärimmäisen mielenkiintoinen Kirgisia vastaan Tajikistan hegemoniaottelu. Nopeasti lentokentältä hostellille, josta mukava puolalaistyttö oli viikkoa aikaisemmin antanut suosituksen, maallinen omaisuus sängyn alle jemmaan ja stadikkaa etsimään. Kahden kilometrin matkalla stadion Dolena Omurzakovalle näin melkeinpä kaiken mitä Bishkekillä arkkitehtuurin näkökulmasta tarjota. Muutama hallintorakennus ja suihkulähde pääkadun varrella ennen betonilähiöiden alkamista.

Harjoitusottelu kun kyseessä oli, päästettiin otteluun sisään ilmaiseksi kaikki halukkaat. Olisiko nyt sitten ollut puolillaan parinkymmenentuhannen penkin pyhättö, vaikea sanoa. Suuret eivät olleet odotukset pelin tasosta, kotijoukkue kun majailee Fifan rankingissa sijalla 150 ja Tajikistan hiukan ylempänä paikalla 116. Karu totuus oli kuitenkin se että mikä tahansa Suomalainen divarinippu olisi pyyhkinyt lattiaa kummallakin porukalla. Etenkin kotijoukkueelle tuntui puolustuksen organisointi olevan täysin vieras käsite. Vierailija paukutti ensimmäisen puolen tunnin aikana neljä rysää ja peli oli nopeasti taputeltu. Ja sehän sai mellakoinnille alttiin kirgiisiveren kiehahtamaan. Kentällä pelaajat aloittivat joukkotappelun ystävyysottelun hengessä, ja katsomosta ropisi irtaimistoa kohti tuomaristoa ja vastustajaa. Tuomari tyytyi näyttämään punaista korttia parille aktiivisimmalle pukarille, vaikka hetken näytti siltä että koko ottelu keskeytetään. Tauon jälkeen ulosajettu Kirgisian pelaaja tuli istumaan eteeni katsomoon kavereittensa seuraan. Ihmetteli kovasti miksi hänet ajettiin ulos vaikka ei edes lyönyt ensimmäisenä. Peli päättyi 1-4 eikä kenelläkään ollut kivaa.  

Jäin vielä muutamaksi päiväksi Bishkekiin, sillä torstaina tarkoitukseni oli nähdä paikallisen liigan alemman loppusarjan peli. Tietoa pelipaikasta ei vaan tahtonut löytyä mistään. No jostain sitten kaivoin infon että matsi pelataan futbolni centerissä. Eihän sellaista missään kartoissa ollut, mutta futbollstan niminen, kentän muotoinen, vihreä neliskuolmio löytyi. Joo tuo sen on oltava. No paikan päältä löytyi kymmenkunta pikkupoikaa ja hiekkakenttä. Ei täällä mitään liigapalloa kyllä pelata - edes Kirgisiassa. Vartti matsin alkuun ja epätoivoinen yritys kilometrin päässä toisella karttaan merkatulla kentällä. Tyhjä arpa taas, tällä kertaa ei edes kärkkäreillä rankkareita reenaavia pikkupoikia. Näkemättä jäi siis Manas - Ala-Too. Jossain se kuitenkin pelattiin koska matsille saatiin lopputulokseksi 1-5.

Kirgisian viehättävyys ei todellakaan ole sen betonisessa pääkaupungissa, joten mars maaseudulle siis. Issyk-Kol järvi ja sen ympäristö tarjoaa paratiisin luonnossaliikkujille. Karakol on hyvä tukikohdan alueen tutkimiseen, joten seuraava minibussimatkani suuntasi sinne. Majatalo löytyi lyhyen etsimisen jälkeen ja heti respassa sain sovittua kyydin Altyn Arashanin vuoristokylään seuraaavalle päivälle. Karakolissa totuttelin vähähappiseen vuoristoilmaan, ja kävin tutustumassa melko masentavaan pieneen eläintarhaan. Muitakin reppureissaajia kulmilla notkui, kaikki tuntuivat olevan joko matkalla Altyn Arashaniin tai tulossa sieltä poispäin. Kaikki antoivat paikasta ylistävät arviot joten innolla odotin seuraavan aamun maasturikyytiä reilun kahden kilometrin korkeuteen.

Aamulla pihaan ilmestyi sovitusti Valentin neuvostovalmisteisen miehistönkuljetusautonsa kanssa. Oliko se nyt Gaz vai Uaz mikä oli about Kleinbussin kokoinen? Parin tunnin rytyytys vuoristotietä jota ei millä tahansa citymaasturilla olisi ylös noustukaan. Perillä odotti kuusi tai seitsemän taloa käsittävä pikkukylä ja aivan sanoinkuvaamattomat postikorttimaisemat. Valentin pyöritti vuosien ammattitaidolla toista kylän majataloista, joten oli selvää että koska hän autokyydinkin tarjosi, olisi epäkohteliasta mennä naapuriin nukkumaan. Mukavuudet olivat melko minimissä, vessa löytyi puron rannasta ja katolla oleva aurinkopaneeli riitti tuottamaan sähköä joko kattovalon polttamiseen tai kännykän lataamiseen. Kylästä lähti kaksi vaellusreittiä, helpompi joenvartta pitkin ilman suuria korkeusvaihteluita ja toinen ylös vuorenrinneitä kohti lumirajaa. Helpompi reiteistä tuli tehtyä samantien iltapäiväkävelynä. Illanviettomahdollisuudet kylässä eivät ole tietenkään kummoiset sillä auringon laskettua kaikkialla on pimeää ja kylmää. Mutta niinkuin Suomalaisetkin, myös Kirgiisit ovat keksineet tähän ratkaisun: Iltaisin juodaan vodkaa. Ruokapöydän ympärille keräännyimme siis minä, Valentin ja kaksi toimetonta eräopasta. Toimetonta siksi että lokakuun puolessavälissä turistikausi on jo lopussaan, itsekin olin sinä yönä ainoa matkaaja koko kylässä. Mukavaa porukkaa olivat, harmi vain että Valentinin tupakkayskä tuntui olevan siinä pisteessä että kohta keuhkoahtauma on miehen vievä.

Aamulla ilokseni totesin että vodkasnapsien annostelu oli ollut sopivaa. Kymmenen asteen sisälämpötilasta huolimatta uni oli ollut sikeää, mutta minkäänlaista krapulaa ei tuntunut olevan. Sinne vaativammalle vaellusreitille siis. Näissä korkeuksissa ainakin meikäläinen tuntee ilman ohentuneen. Eteneminen ylämäkeen oli hidasta, joten maisemia tuli katseltua aina muutaman sadan metrin välein henkeä keräillessä. Jossain vaiheessa saavutin lumirajan, ja kiitin menneisyyden Jussia siitä että pakkasi mukaani Karppasen mainospipon. Reippailun jälkeen oli mukava pulahtaa yhteen kylän kuumista lähteistä, jotka paikallisen propagandan mukaan parantavat kaikki taudit kihdistä kankkuseen. Illansuussa ahtauduimme Karakoliin menevään maasturiin: minä, pari päiväreissulle tullutta Ranskalaista ja viinaanmenevä eräopas Ira.

Joskus on hyvä olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia, ja antaa sattuman johdattaa. Näin kävi seuraavana päivänä kun olin polttelemassa aamutupakkia (Juu se lakko ei sitten pitänyt) majataloni sisäpihalla. Satuin juttusille Karakolissa muutaman vuoden asuneen Belgialaismiehen kanssa. Mainitsin ottavani minibussin ja suunnistavani järven pohjoispuolelle kaupunkiin jota Kirgisian Cancuniksi kehutaan. "Älä nyt sinne mene, paikka on syksysin tyhjillään ja kesälläkin vaan rikkaita liikemiehiä Kazakstanista perheineen!" Ei siinä, tämä kaveri oli menossa eteläistä reittiä pitkin moikkaamaan tuttujaan Kadji-Sai nimiseen kylään. Kun kerran kutsu pientä polttoainekompensaatiota vastaan kävi, niin rinkka takaloosteriin ja matkaan. Heppu jonka nimen olen jo unohtanut oli tosiaan muutama vuosi sitten kyllästynyt Belgialaiseen elämänmenoon, myynyt talonsa Brysselissä, oli omien sanojensa mukaan miljonääri (ainakin paikallisessa rahassa). Nyt hän pyöritti pienimuotoista linturetkeilytoimintaa Karakolin alueella aina silloin kun huvitti.

Isäntämme Kadji-Saissa oli kuulemma koko maan kovin metsästyskotkankouluttaja ja majatalotoimintaakin yläkerrassa pyörittävät. Perille saavuttuamme meidät otti vastaan kuusissakymmenissä oleva pariskunta ja piha täynnä eläimiä. Kanoja, kukkoja kaksi maakotkaa ja kettu-parka joka oli menettävä henkensä seuraavana iltapäivänä kotkan harjoitusvastustajana. Ja kuten kulttuuriin kuuluu jostain ennen kuin Toyta Land Cruiserin moottori oli edes kunnolla ehtinyt jäähtyä, ilmestyi puutarhapöydälle vodkapullo. Ihan pienet tervetuliaissnapsit vaan. Paria tuntia myöhemmin olimme tyhjäntäneet puolen litran pullon pohjille asti. Tilanne vaati muutaman tunnin unia ennen kylänraittiin tutustumista. Jos Kadji-Sai sijaitsisi esimerkiksi Espanjassa tai Kreikassa olisi sen rantaviiva rakennettu täyteen hotelleja, ja aurinkotuolit täyttäisivät kilometrejä pitkät hiekkarannat. Mutta koska Kirgisia nyt on vähän syrjemmässä, olivat rannat tyhjät ja suht koskemattomat. Uimiseen vesi oli jo liian kylmää joten tyydyin fiilistelyyn ja rannalla kävelyyn. Muuten kylä oli mallia "Kauppa ja kaks parturia". Illalla isäntä selosti minulle ja paikalle tulleelle Norjalaistytölle miten kotkien avulla jäniksiä ja kettuja metsästetään. Itse esitelmöin aiheesta Hirvenmetsästyksen teoria.

Aamulla matka jatkui tämän valitettavasti anonyymiksi jäävän Belgialaisherrasmiehen kanssa kohti länttä. Matkalla piti tehdä pysähdys Balykcyssä sillä Belgian kilvissä olevalle Toytalle piti hakea tullista puoli vuotta lisäaikaa jotta sillä sopi suhailla pitkin Kirgisian vuoristoteitä. Suunnitelmissa oli että nappaisin itse taksin kohti Kochkoria josta jatkaisin matkaa kohti etelää ja Oshia. Sopivaa taksisuharia tai minibussia ei kuitenkaan sattunut paikalle, ja kun vielä virastoreissu oli hoidettu hämmästyttävästi alle varttitunnissa, päätimme ajaa itse muutaman kymmenen kilometrin matkan Kohkoriin. Perillä tottakai tarjosin vaivanpalkaksi lounaan ja järkkäsin itselleni sängyn seuraavaksi yöksi CBT:n toimistosta. Lyhenne CBT tarkoittaa Community Base Tourism ja sillä on toimipisteitä lähes kaikissa Kirgisian kaupungeissa. Homma toimii niin että paikalliset ihmiset tarjoavat yöpaikkoja, autokyytejä, kansantanhuja ja mitä nyt kenelläkin sattuu tarjolla olevan. CBT organisoi homman ja etsii reissaajalle sopivimmat vaihtoehdot. Raha menee suoraan paikallisille ja kaikilla on kivaa. Niin löytyi minullekin peti Kochkorilaisesta kodista aamiaisine kaikkineen. Majoituksen taso ainakin tällä yhden kerran satunnaisotannalla oli valovuosia edellä nuhjuisia neuvostohotelleja joihin sai tottua esimerkiksi läntisessä Kasakstanissa. Valitettavasti toiveeni matkan jatkumisesta Natynin kautta Jalal-Abadiin ja Oshiin tyrmättiin CBT:n toimistossa heti kättelyssä. Reittiä ajavat ainoastaan maasturitaksit eikä näin myöhään syksyllä sinne kukaan muu halua mennä joten joutuisin maksamaan todennäköisesti koko autokyydin itse. Hinta-arvio 7000kgs eli reilut 100€ sai minut ottamaan kolmen euron minibussin takaisin Bishkekiin josta kyydin Oshiin saisi kaiken järjen mukaan muutamalla kympillä.

Uusi yritys siis toista reittiä pitkin. Bishkekissä pohdin jo hetken lentämistä Oshiin, sillä hintaero ei olisi ollut todellakaan merkittävä. Sosiaalisen median painostus ja vihreä ajattelutapani pitivät minut kuitenkin maan kamaralla. Hyvä niin sillä pelkäksi välipysähdykseksi ja vaihtosukkien pesemiseksi suunniteltu pakollinen stoppi pääkaupungissa muuttuikin mukavaksi illanvietoksi. Ensin hostella tyhjennettiin vodkapullo Siperialaisen Artjomin synttäreiden kunniaksi. Kun Taiwanilaisjätkä lähti vessaan kakomaan jo ensimmäisen maljapuheen jälkeen, jäi vetovastuu pullon tyhjentämisestä Suomalais-Venäläisiin käsiin. Jostain pamahti paikalle Helsinkiläinen Alex. Kävi ilmi ettei kumpikaan meistä ollut törmännyt toiseen Suomalaiseen yli kuukauteen, joten tuntui hyvältä välillä turista omalla äidinkielellään. Vaikka oma rallienglanti onkin aika sujuvaa, rajoittaa läpänheittoa melkoisesti se ettei pääse kommunikoimaan kielellä jonka nyanssit parhaiten taitaa. Ja kun kaksi Suomalaista kohtasi, matka vei tietenkin baariin. Ei kuitenkaan suorinta tietä, sillä avoinna olevan kuppilan löytäminen torstai-iltaisesta Bishkekistä osoittautui todella hankalaksi. Johnnys Pub pelasti tsuhnat ja ilta taisi venyä aamuyöhön asti.

Aamupäivällä kuuntelin unen läpi kun jotkut juttelivat Oshiin menemisestä ja taksin etsimisestä. Itsekin siitä sitten puheille, ja kävi ilmi että edellisillalta tuttu Taiwanilaisjätkä ja Saksalainen pariskunta olivat lähdössä taksin etsintään. Ilmottauduin tottakai neljänneksi jäseneksi retkikunnalle, sillä käsityksemme mukaan jaettuihin takseihin myydään juurikin 4 istumapaikkaa joten meidän ei tarvitsisi odotella taksin täyttymistä. Pariskunta lähti vielä supermarkettiin jotain kameran linssiä ostamaan, ja sovimme että tasan kello 13 tapaamme paikassa josta Oshin taksit lähtevät. No tottahan siinä kävi niin että paikkoja on Bishkekissä kaksi. Ihmettelimme että mikä siinä on ettei Saksalaisia näy, ja muutaman puhelun jälkeen tajusimme että me Taiwanilaisen kanssa tinkasimme basaarin kulmalla, kun taas pariskunta oli bussiaseman taksitolpalla. Kun lopulta saimme koko porukan edes samalle asemalle, kävi taksin löytäminen helposti. Auto ei edes ollut pelkäämämme Lada Niva vaan seitsenpaikkainen tila-auto johon kuljettaja oli jo sopivasti myynyt kolme ensimmäistä paikkaa. Matkaan päästiin siinä kolmen maissa, ja tiedossa oli että perille saapuisimme joskus aamuyön tunteina. Alkumatkasta ylitimme vuoriston, maisemat olivat komeita, mutta auringon laskettua loppumatka meni puoliunessa nuokkuessa välillä hengenvaarallisiin ohituksiin säpsähtäen. Yhden maailman vaarallisimman maantietunnelin läpäisimme ilman kommelluksia. Kertovat että muutama vuosi sitten ihmisiä oli kuollut häkämyrkytykseen kun tunnelissa oli sattunut kolari. Kukaan ei tietenkään ymmärtänyt sammuttaa autonsa moottoria, ja kun tunnelista puuttuivat valot, ilmanvaihto ja hätäpuhelimet oli hässäkkä valmis. Oshiin saavuimme Seurahuoneen valomerkin korvilla, ystävällinen kuski vei meidät suoraan kohtuuhintaiseksi katsomallemme hotellille, ja hetken ovea taottuamme saimme yöpäivystäjän herätettyä ja paljon kaipaamamme sängyt koko nelikolle. Tokihan yritin tingata hinnan puoleen sillä verukkeella ettemme enää ehdi nukkua kuin puolet yöstä. "Njet" sanoi baabuska tähän, mutta ei tuohon aikaan toistakaan paikkaa viitsinyt lähteä kokeilemaan. Nyt univelat on kuitattu, taivaalta tulee vettä mutta kylppärin kraanasta tai suihkusta ei. Täältä tähän, seuraavaksi Uzbekstaniin.