Almaty & Astana

Melkoinen oli kontrasti Kazakstanin länsipuolen kaupunkeihin verrattuna kun loin ensisilmäykseni Almatyyn. Pilvenpiirtäjät kohosivat kaupungin laidalla ja niiden väleissä risteilivät upouudet citymaasturit. Ökyautojen valloittamia katuja reunustivat muotiliikkeet ja sushiravintolat. Vaikka maan historian ainoa presidentti Nursultan Nazarbajev ei oppositiolle elintilaa anna, on hän kieltämättä saanut luotua maahansa naapureitaan huomattavasti korkeamman elintason. Tiedä sitten miten tasapuolisesti öljyrahat on urbanisoituneen paimentolaiskansan kesken todellisuudessa jaettu, mutta noin näppituntumalla näyttäisi siltä että tavallisella kadunmiehelläkin pyyhkii Almatyssa ihan hyvin. Hostellitarjonta Almatyssa on hyvä, budjettitason vaihtoehtoja löytyi puolenkymmentä. Valitsin Almaty Backpackers nimisen luukun johon olikin jo pesiytynyt kaikensorttista maailmanmatkaajaa. Englantilaispojat olivat matkalla maailman ympäri polkupyörillä, Hollantilaiskaksikko yritti Intiaan kahden moottoripyörän voimin ja Argentiinalaismies oli kiertänyt Euraasiaa autollaan jo toista vuotta. Tarinoita riitti siis kerrottaviksi ja kuultaviksi, toivottavasti kaikki pääsevät määränpäihinsä.

Ensi töikseni hilasin itseni köysiratasvaunun avulla kaupunkia reunustavan kukkulan laelle. Ja niinkuin Georgiassa olin jo huomannut, mitäpä muutakaan huipulta löytyisi kuin huvipuisto. Väsyneitä olivat karusellit ja törmäilyautot, mutta maisemat kaupungin yli olivat toki komeat. Muut turistihaahuilut hoidettuani pois alta, oli aika korkata Kazakstanin stadionbongailu. Kairat Almaty oli pelaava ylemmän loppusarjan liigaottelun Aktobea vastaan, ja vain voitto kelpaisi kotijoukkueelle. Almatyn riveissä pelailee myös Alexei Eremenko Jr. ja mielenkiinnolla odotinkin mikä on maajoukkueesta pudonneen miehen nykykunto. Jr on viimeksi tehnyt muuten seurajoukkuetasolla maalin 5.3.2011 Kilmarnockin paidassa, joten mahtaa roikkua miehellä melkoinen apina selässä. No avauksessahan häntä ei keskusstadionilla nähty. Reilut 10000 katsojaa (Ainakin 500 näistä poliiseja ja miliisejä) näki tapahtumaköyhän jalkapallo-ottelun jonka vierasjoukkue vei yliajan maalilla 0-1. Alexei pääsi kentälle juuri ennen täyttä aikaa, kosketuksia palloon taisi tulla kolme. Almatyn mestaruushaaveet tulos romutti, Aktobe karkasi kolmentoista pisteen päähän ja luultavasti marssii mestaruuteen asti.

Etenkin yksinmatkustavalle hostellien paras ominaisuus on se että siellä tapaa helposti muita reissaajia. Nytkin iltakaljoja särpiessämme saimme idean että heti seuraavana aamuna värväisimme taksin koko päiväksi ja lähtisimme neljään mieheen ihmettelemään kolmen tunnin ajomatkan päässä olevaa komeaksi kehuttua kanjonia. Vielä kun hostellin pitäjä lupasi järjestää paikalle tutun luottokuskinsa kohtuuhintaan oli suunnitelma valmis. Suomalais-Hollantilais-Tsekkiläinen retkikunta starttasi matkaan heti aamusta, kanjonille saavuimme puoliltapäivin ja kaikessa karuudessaan näky oli kyllä huikea. En ole Grand Canyonia nähnyt, mutta kait tämä oli suunnilleen samanlainen pienemmässä mittakaavassa ja ilman turistilaumoja. Maisemaa katsoessani pystyin kuvittelemaan Terrence Hillin ratsastamaan kohti auringonlaskua Enrico Morriconen musiikin soidessa taustalla. Tai Kelju K Kojootin jahtaamaan maantiekiitäjää jyrkänteen reunalle ja kohtalokkain seurauksin. Olisimme halunneet testata teoriaa jossa jyrkänteen reunan yli juostessa alas putoaa vasta tajutessaan että maa on kadonnut alta. Vapaaehtoista tähän joukostamme ei kuitenkaan löytynyt, joten tämäkin jäänee myytinmurtajien seuraavalle tuotantokaudelle. Kotimatkalla aterioimme vielä täyttävät ja maittavat avotulella paistetut tienvarsisaslikit. Näissä paikoissa ei hygieniapasseja kysellä, rekkaliikenne suhaa ohi kolmen metrin päässä grillistä, ja kylän lehmät käyskentelevät pressusta kyhätyn ruokasalin kulmilla autuaan tietämättöminä siitä tylystä faktasta että ensi viikkona grillissä tirisevät omat kylkipalat.

Loppuviikko Almatyssa kului kaupungilla notkuen ja hostellilla hengaillen. Päiväretkiä sinne sun tänne olisi ollut tarjolla, mutta hinnat alk. 100$ eivät budjettimatkaajaa houkuttaneet. Viikonlopuksi päätin vaihtaa maisemaa ja lähdin katsastamaan uutta ja uljasta pääkaupunkia Astanaa. Astana on presidentti Nazarbaevin ihan oma kuningasidea, eihän nyt valtion pääkaupungin sovi olla Almatyssa liian lähellä Kiinan rajaa ja kaukana kaverimaa Venäjästä. Lahden kokoiseen tuppukylään alettiin siis yksissä tuumin rakentaa virastoja ja pilvenpiirtäjiä. Nyt 15 vuotta myöhemmin väkiluku on jo yli 700 000. Arkkitehtien annettiin mellastaa vapaasti ja tuloksena on kieltämättä komeaa arkkitehtuuria, mutta olisihan ne öljyrahat voinut terveydenhuoltoon ja tieverkostoonkin käyttää. Ei siinä onhan se kiva että on ostoskeskuksia joissa on trooppinen ilmasto ympäri vuoden tai jättimäisen tikkarin näköisiä tornitaloja. Vaikka Astanassa on vahva kulissikaupungin leima, riittää siellä kuitenkin kivasti ihmeteltävää päiväksi pariksi. Tietty henki ja historia sieltä kuitenkin puuttuu.

Pitäähän pääkaupungissa tietysti jalkapallostadion ja joukkuekin olla. Astana arena on uusi ja hieno teräksestä rakennettu kompakti nykyaikainen futispyhättö. Samanlainen mitä näkee keski-euroopassa ja kehittyneemmissä pohjoismaissa. Mutta kuten koko kaupungista, myös stadionista puuttui se ajan patina joka tekee monista futispyhätöistä ainutlaatuisia. Murtuneen betonin välistä puskeva ruoho, takavuosina seinään kiireessä töherretty poliisia pilkkaava graffiti tai kuluneet juoksuradat joissa yksikään maileri ei enää taivaltaisi askeltakaan nilkkaansa taittamatta. No millainen joukkue sitten pelaa uuden pääkaupungin uudella stadionilla? Siellä pelaa 4 vuotta sitten perustettu mielikuvituksellisesti nimetty FC Astana joka sai alkunsa kahden Almatylaisjoukkueen fuusiosta. Kaikinpuolin vastenmielinen yhtälö siis näin futisromantikon näkökulmasta katsottuna. Tällä muovijoukkueella nyt kuitenkin "sattui" olemaan kotipeli juuri tänä viikonloppuna. Vieraisille saapui edellisestä matsista tuttu Kairat Almaty. Stadion löytyi kaupungin laidalta, aluksi luulin että olin katsonut otteluohjelmaa väärin, sillä tuntia ennen ottelua ei pelipaikoilla näkynyt ketään eikä lipunmyyntikopissakaan näkynyt sinne normaalisti kuuluvaa mummelia. Totuus oli kuitenkin se ettei ottelu kiinnostanut juuri ketään. Maksimissaan muutama tuhat Astanalaista oli päättänyt sijoittaa 2 euroa matsilippuun, liekö sitten kaupungissa ollut kissanäyttely tai muu massatapahtuma samaan aikaan. No saahan sen tappelun aikaan pienelläkin porukalla. Paikallaolijoista suuri osa tuntui kannattavan vierasjoukkuetta, ja kun kaikki katsojat oli tungettu samaan katsomonosaan niin tiesihän sen mitä siitä seuraa. Puolen tunnin kohdalla kotijoukkueen parikymmenpäinen kannattajajoukko nosti esiin plakaatit joissa pilkattiin entistä pääkaupunkia tyyliin "Almaty is shit" melko kekseliästä. Kymmenen metrin päässä ponnahti pystyyn samankokoinen joukko vierailijoiden kannattajia, ja muutamassa sekunnissa käsirysy oli valmis. Selkeästä miesylivoimastaan huolimatta poliisivoimat tyytyivät patsastelemaan ja katselemaan nujakoivaa nuorisoa. Yhtä nopeasti kun kahina alkoi, se myös laantui ja vähälukuinen kansa siirtyi taas seuraamaan itse ottelua. Astana meni hyvätasoisessa ottelussa johtoon ensimmäisen puoliajan lopussa, mutta lopulta Almaty vei voiton kahdella viime hetken maalilla. Eremenko pelasi koko matsin eikä erottunut suuremmin suuntaan eikä toiseen. Enpä usko että on miehestä enää maajoukkueelle apua, sen verran verkkaista on jo liikkuminen.

Talvi oli suurin syy pakooni Suomesta, ja sellainen oli kovasti tekemässä tuloaan Astanaan. Takaisin eteläisemmille leveyksille siis. Paluumatkalla Almatyyn tein kuitenkin stopin Karagandyssa, siellä kun oli sunnuntai-iltapäivän ratoksi tarjolla liigaottelu Shaktar Karagandy - Oradabasy. Vaikka tarkemmin en ehtinyt kaupunkiin muutaman tunnin stopin aikana tutustua, seesteiseltä tuntui meininki tässä kaivoskaupungissa. Kuten myös Ukrainalaisessa kaivoskaupungissa Donetskissa, täälläkin kaupungin ylpeys pelasi oranssi-mustassa paidassa. Jo kannattajaryhmän ikäjakaumu paljasti että kyseessä oli ihan oikea jalkapalloseura jolla on historiaa. Jos kotkalaisia viidenkympin rajapyykin ylittäneitä futisfanaatikkoja kutsutaan ahtaajiksi, niin täällä osuva nimitys olisi varmasti mainari. Stadion oli juuri sellainen niinkuin stadionin pitääkin olla. Joskun neuvostoaikana betonista rakennettu, parhaat päivänsä nähnyt ja täynnä historiaa. Lippu kustansi tutut 400 tengeä eli 2€ ja oikeutti parhaisiin paikkoihin aurinkokatsomossa. Alusta lähtien oli selvää että Ordabasylla pyyhitään tänään lattiaa. Euroliigassakin tänä talvena pelaava Shaktar voitti ottelun lopulta 3-0 ja taistelee vielä viimeisiin kierroksiin asti europaikoista. Hassua muuten että Kazakstan haluaa pelata Eurooppalaisten karsintoja ja seurajoukkueturnauksia, luulisi että Aasian karsinnoista mentäisiin heittämällä arvokisoihin. Ottelun jälkeen hyppäsin Almatyn yöjunaan jossa oli tarkoitus pitää vielä päivän-kahden pysähdys ja hoitaa passiin Uzbekistanin viisumi ennen siirtymistä Kirgisian puolelle rajaa.

No aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, pari päivää venyi lopulta viikoksi, kun ensin tilaamaani viisumikutsua ei näkynyt missään, ja kun sen lopulta sain oli siinäkin jotain mystistä vikaa. Vielä kun Astanan alkava talvi aiheutti kunnon flunssan meni koko viikko hostellissa makoillessa ja kirjoja lueskellessa. Läheiseen hiihtokeskukseen, Chimbulak nimeltään, heitin kuitenkin päiväreissun vaikkei suurempaa virtaa patikointiin ollutkaan. Ja jottei taistelu byrokratiaa vastaan olisi käynyt liian helpoksi, pärähti käyntiin täysin varoittamatta kolmipäiväinen kansanjuhla Kurban Ait jossa muistellaan profeetta Ibrahimia joka tarjoutui uhraamaan ensimmäisen poikansa Ishmaelin Allahille. (Lopulta jumalalle kelpasi kuitenkin normaali lammasuhri ja Ibrahin pysyi elossa. toim huom.) Onnekseni Uzbekkilähetystöstä löytyi pyhänäkin päivystävä virkamies joka lätkäisi passiini yhden viisumitarran lisää ja matka pääsi jatkumaan kohti Kirgisiaa.