Rantoja, vuoria ja nunnia

Kutaisista rullailtiin junakyydillä mustameren rannalle Batumiin. Minibussilla olisi varmasti päästy tuonnekin nopeammin. Lievästi viritetyllä apinamopollakin luultavasti. Juna kulki hitaasti kolistellen pysähtyen joka ainoan kyläntapaisen kohdalla. Batumissa meitä odotti Georgialainen versio lomaparatiisista suurine hotelleineen ja rantabaareineen. Ei muuta kun uikkarit kassiin ja biitsille. Ranta oli sellaista pesäpallon kokoista kivikkoa, ei siis mitenkään ideaalia alustaa levyttelyyn, mutta vesi oli sopivan lämmintä ja märkää. Kovin turistibuumi tuntui olevan jo ohitse, mutta vielä riitti silti mukavasti populaa rantatuoleihin nahkaansa polttamaan. Illalla suoritimme konseptiin kuuluvat kaljoittelut. Pieniä pubeja olisi kaupungissa saanut olla enemmän, klubitarjontaa oli tarjolla yllin kyllin. Esiintyipä keskustorilla sopivasti joku nimettömäksi jäänyt paikallinen pellavapää saaden aikaan melkoisen pikkutyttömellakan jota ainoastaan illalla riehunut infernaalinen hiekkamyrsky hieman suitsi. Musiikki asettui johonkin Cheekin ja Antti Tuiskun välimaastoon joten neljä sekuntia teini-idolin settiä riitti meille. Seuraavana aamuna sateli tasaisesti vettä, ei siis asiaa rannalle. Sadepäivät tulee yleensä käytettyä matkasuunnitelmien tekemiseen, ja niin nytkin. Vuoristoon päätettiin lähteä ja milläpä muulla kuin minibussilla.

Matka kohti Mestia nimistä kylää Georgian pohjoisosaan eteni hyvin kunnes pysähdyimme keskelle vuoristoa huomataksemme että kokonainen seinämä oli sortunut tielle vieden mukanaan rotkon pohjalle tienpinnan lisäksi muutaman sähkötolpankin. Näinköhän lienee Mestiassa edes sähköä mietimme. Onneksi tiehallinnon miehet kaivureineen olivat jo kotvan askarrelleet väylää kiviröykkiöiden lävitse, joten ainoastaan tunnin odottelun jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa, ja Mestiassa olimme lähes kahdeksan tunnin tavoiteajassa. Majatalomme näytti olevan oikea reppureissaajien kokoontumispesäke, kiipelijemään ja kapuamaan tuntuivat kaikki tulleen. Espanjasta, Puolasta, Saksasta ja ties mistä oli matkaajaa majoittautunut emäntämme Ninon tiluksille.

Vaikka emme Villen kanssa ruumiinrakenteiltamme kaikkein ideaalisimpia vuorikiipeilijöitä olekkaan, lähdimme lisäpainokilojemme kanssa heti aamusta kipuamaan läheisen vuoren huipulle jonka laella kiilteli ikäänkuin maalin merkkinä suuri risti. Merkattu reitti katsastettiin ylimalkaisesti ennakkoon jo edellisenä iltana. "Helppo homma, tuosta navetan takaanta vasemmalle ja loppu menee ihan itestään!" No merkatulta polulta eksyimme noin vartin jälkeen. Hetken sontaliitereiden ja kanaloiden takana haahuiltuamme päätimme puskea suoraan rinnettä ylöspäin, koko ajan kun mennään ylämäkeä niin väkisinhän sitä on huipulla ennen pitkää. Meno muuttui jyrkimmissä kohdissa nelivetoiseksi, ja hetkittäin tuntui että jos ikinä sen ristin löydämme niin uskoontuleminen on vaarana väistämättä. Kolmen tunnin puskassa kiroilun ja lukemattomien lepotaukojen jälkeen olimme kuin herran armosta huipulla, ja täytyy kyllä kehua että fiilis maisemia katsellessa oli mahtava. Alas menimme sentään merkattua reittiä pitkin, nyt kun sen viimein löysimme. Lehmänkellot kilkattivat, pikkupojat jahtasivat karanneita mullikoitaan, tunnelma oli kuin jostain viime vuosisadan alkupuolelta. Tai mitäpä minä siitä tiedän.

Koska edellisen päivän samoilu oli sujunut kuin suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa, heitimme itsemme luonnon armoille myös seuraavana päivänä. Nyt matkamme vei vajaan kymmenen kilometrin päässä olevan jäätikön reunalle, ja vahingosta viisastuneena otimme mukaamme jopa itse piirtämämme kartan. Tunnelma oli kuin Lapin ruskaretkillä, vettä tihutteli, puut loistivat keltapunaisina ja nilkat muljahtelivat pirunpelloissa. Perille päästiin, mutta lumisotaa emme päässeet leikkimään jäätikkö näytti olevan muutaman sadan metrin korkeudessa vuoren seinässä. Kotimatkalla pysähdyimme palautusjuomille ja hatsapureille kylän ainoalle terassille. Saatuamme seuraa Brittiläisestä vanhemmasta taistolaispariskunnasta sekä muutamasta Puolalaisesta elämäntapaintiaanista, palautusjuomia tuli otettua ehkä muutama suosituksia enemmän. Jalat tönkköinä könysimme aamulla takaisin Tbilisiin vievään Masthrutkaan.

Vielä viimeinen yhteinen ilta reissun päällä, ja allekirjoittaneella synttärit niin pitihän niitä lähteä juhlistamaan. Paikaksi valikoitui jo edellisellä viikolla tutuksi tullut McLaren irkkupub, eikä aikaakaan niin pöytäseurueessamme oli jo paikallisia Aki Kaurismäki-fanaatikkoja, edellisen viikon tuttuja ja muita satunnaisia kylänmiehiä. Erityiskiitos vielä pojille kekseliäästä "Kynttilä pähkinäkulhoon"-synttärikakusta. Seuraavana päivänä Ville teki lähtöä kohti syksyn käpyjenkeruumaratonia, minä suunnitelmia Kazakstanin valloitusta varten. Loistavaa matkaseuraa jälleen kerran, 5 tähteä.








Vieläpä ehdin yhden futismatsin Georgiassakin nähdä. WIT Georgia pelailee pääsarjaa viidentoista kilometrin päässä Tbilisistä Unescon suojelemassa maan uskonnollisessa pääkaupungissa Mtskhetassa. Vieläpä kun vieraaksi lauantaipeliin oli tulossa maan suurin seura Dinamo Tbilisi, oli odotettavissa kiihkeätunnelmainen ottelu. Itse kaupunki, tai ennemminkin kylä, koostui luostarista, kirkosta, muutamasta asuintalokorttelista ja tietenkin jalkapallostadionista. Vaikuttavia rakennuksia nuo kaksi edellämainittua ikoneineen ja muineen, jalkapallostadion koostui tekonurmimatosta ja katsomosta yhdellä sivulla. Varsin askeettinen temppeli tällaista messua varten siis. Yllätyksekseni otteluun ei myyty lainkaan lippuja, vaan sisään pääsivät kaikki halukkaat ilmaiseksi. Dinamon kannattajia naapuritaajamaan oli saapunut satakunta. Enemmänkin olisin siltä porukalta odottanut viidenkymmenen sentin bussilippu tuskin olisi ollut kenellekään kynnyskysymnys. Peli oli jo Kutaisissa tutuksi tullutta neppailua ja kikkailua. Nimiä ei jäänyt mieleen kun ei mitään otteluohjelmia jaettu, mutta se kotijoukkueen käkkäräpää piilokärjen paikalla oli ihan näppärä jätkä. Dinamo voitti kuitenkin 0-2 ja taisipa nousta tuolla voitollaan ihan sarjakärkeen asti. Tbilisiin paluun jälkeen haikeat jäähyväiset kaupungille joka sloganinsa mukaan todellakin rakastaa sinua. Georgiasta kaiken kaikkiaan kahden viikon otannalla jäi hienot fiilikset. Luonnonkaunis maa joka on täytetty upeilla ihmisillä, hyvällä ruualla ja suunmukaisilla juomilla. Jos et ole vielä käynyt niin mee jo! Palaillaan taas kun aihetta on.

Matruska, Marsutka, Marshrutka mikälie.

Tbilisistä matka jatkui siis Borjomiin. Borjomi on viidentoistatuhannen asukkaan pikkukaupunki keskellä vuoristoa, ja se tunnetaan ehkä parhaiten nimikkovedestään jota myydään ympäri Itä-Eurooppaa. Matkaan lähdettiin minibussilla elikkä Marshrutka, kunhan ensin olimme käyneet juna-asemalla toteamassa ettei tässä maassa liiemmin junat kulje. Oikean bussin löytäminen oli melkoinen muutaman mutkan takana, määränpäät kun oli ikkunoihin kirjoitettu paikallisin seinään heitettyjä nuudeleita muistuttavin aakkosin. Pienen haahuilun jälkeen oikea suhari kuitenkin löytyi. Perillä meidät otti vastaan turisti-infon englanninkielentaitoinen ja asiakaspalveluhenkinen virkailija. Melkoinen harvinaisuus ex-neuvostoliiton maissa muuten. Siltä seisomalta päätimme buukata päiväretken Vardzian linnoitukselle, Borjomin kokoinen kylä olisi kyllä nähty yhdessä illassa. Mielikuvituksellisesti nimetty Hostel Borjomi tarjosi meille katon pään päälle kahdeksi yöksi. Perusihmettelyt kaupungilla, vaijerihärpäkevaunulla näköalapaikalle ja unta kuuppaan.

Aamulla siis kiertoajelulle. Matkaa taitettiin samanlaisella minibussilla kuin edellisenäkin päivänä. Ensimmäinen pysähdys oli metsän keskellä oleva munkkiluostari, joka nyt ei asiaan vihkiytymättömälle liiemmin tarjonnut. Seurueessamme olleet ortodoksit toki ottivat vierailun astetta hartaammalla asenteella. Seuraava stoppi sijaitsi maantien laidassa. Mäen päällä näytti olevan pieni linna, mutta eihän me sinne asti jaksettua lähteä kävelemään. Sen sijaan läheisen joen yli meni Indiana Jones-tyylinen riippusilta, pakkohan sen kestävyyttä oli kokeilla. Annoin tosin Villen mennä varmuuden vuoksi ensin. Kestihän se, matka jatkui ja kohta oltiinkin jo kaupungissa jonka nimeä en todellakaan osaa lausua, tai edes kirjoittaa. No tarkistetaan Lonely Planetista, niin löydätte tekin paikalle. Akhaltsikhe se oli. Siellä oli lisää linnoja ja kirkkoja, niitähän näillä näyttää riittävän. Ei siinä, oikein kivan näköistä mutta pikkupoikana puumiekkojen kanssa olisi ollut ehkä oikeasti jännittävä kokemus. Päiväretken viimeisenä etappina oli kohde jonka takia matkaan alunperin lähdettiin, vuorenseinämään 1100-luvulla käsin kaiverrettu kaupunki joka tarjosi ystäville ja kylänmiehille pakopaikan ympäriltä hyökkiviä vihulaisia vastaan. Turkkilaisia, Armeeneja, Tsingi-Kaanin posse, mitä milloinkin. Luolissa oli hauska käyskennellä ja tunnelit menivät kymmeniä metrejä vuoren uumeniin. Muita turisteja ei ollut häiritsevän paljon, mutta uskallampa väittää että jo viiden vuoden päästä jengiä pyörii jaloiksi riesaksi asti. Saksalaiseläkeläisethän tuollakin jo olivat, tuntuvat ehtivän joka paikkaan ennen meikäläistä. Kymmenen euron päivämatka oli siis hintansa väärti, tyytyväisinä nukkumaan ja seuraavana aamuna kohti uusia seutuja.




Milläpä muulla sitä Borjomista Kutaisiin matkustaisi kuin minibussilla. Kyyti oli tasaista, tosin tällä kertaa bussi oli seisomapaikkoja myöden täynnä populaa. Perillä oikean poisjääntikohdan meille kertoivat tutut kultaiset tuplakaaret, ja ensimmäistä kertaa Georgiassa sorruin Ronald-sedän formaattimättöön. Taksi alle ja maallinen omaisuus hostellille. Jo ensisilmäys kaupungista kertoi ettei Kutaisi tarjoa perusturistille juuri mitään.  Mutta meillepä tarjosi, kylän jalkapallojoukkue Torpedo Kutaisi pelaisi illalla Umaglesi liigan ottelun Guria Lanchkhutia vastaan. Vaikka stadionin sijainnin olimme bonganneet jo aamulla Marshrutkan ikkunasta, päätimme suoria itsemme paikalle taksilla, kun ei se kolmea euroa enempää yleensä maksa. Vaikka Torpedo on liigassa kärjen tuntumassa, ei yleisöä tuntunut stadionilla ehkä tuhatta enempää olevan. Ehkä euron hintainen pääsylippu oli monelle liikaa, ehkä telkkarista tuli Georgia Got Talentin finaali, tiedä näistä. Pieni faniporukka piti kuitenkaan metakkaa, ja poliiseja paikalla oli varmasti satoja. Useimmat toki taisivat olla paikalla itse pelin, eivät niinkään järjestyksenpidon takia. Itse ottelusta mieleen jäi se että pelityyli oli täysin erilaista Suomessa näkemääni verrattuna. Georgian liigahan on rankingeissa aika lähellä Veikkausliigaa, mutta pelaajat täällä tuntuvat sopineen keskenään että ketään ei taklata. Neppailua ja nättejä syöttöjä, mutta sinne kun yksi Jukka Vanninen tai Jani Lauretsalo heitettäisiin keskikentän pohjalle rappaamaan, niin olisi hetkeksi kivat syöttökuviot sekaisin. Torpedo hallitsi peliä ja voitti 1-0 toisen puoliajan maalilla. Ei suurta kansanjuhlaa, mutta futispapat tuntuivat olevan tyytyväisiä näkemäänsä. Niin olimme mekin, takaisin Giorgin ja muun perheen pyörittämälle majatalolle lisää seikkailuja suunnittelemaan.

Tbilisi loves you!

Heti alkuun pahoitteluni blogissa koko kesän jatkuneesta hiljaiselosta, mutta nyt onkin rinkkaan runnottu niin pitkät eväät että päivityksiä pitäisi riittää aina talvipakkasille asti. Kämppä on irtisanottu, irtaimisto roudattu Elimäen perukoille ja kasistneljään-toimistoduunille heitetty hetkeksi hyvästit. Passiin saatiin jo ennen matkalle lähtöä muutama mielenkiintoinen viisumi, ja lisää olisi tarkoitus hankkia matkan varrella.

Miten sattuikaan, oravanpyörästä pakeneminen sattui yksiin maajoukkuepelin kanssa. Ensimmäiseksi kohteeksi siis Georgia ja sen pääkaupunki Tbilisi. Paljon olin kuullut hyvää Georgiasta ennen matkaa. Vanhaa arkkitehtuuria ripoteltuna kuvankauniiseen maisemaan, huikean hyvää ruokaa ja juomaa sekä paikallista ystävällisyyttä mallia "vieraat ovat lahjoja jumalilta." Tbilisiin lentelin Ukraine Airlinesillä, joka veloitti yhdensuunnan matkasta noin 150€. Eilisiltainen Espanja-kotipeli ja etenkin senjälkeinen juhlinta teki matkustamisesta hieman epämukavaa, ja Tbilisiin puoliltaöin saapuessa olikin jo aika valmis petiin.
Aamuun mennessä myös Ville oli löytänyt tiensä baarikierrokselta hostellille, joten ei muuta kun kaupunkia tutkimaan. Hetihän Tbilisiin tykästyi, rakennuskanta on sympaattisen rosoista, olematta kuitenkaan mitään neuvostohirvityksiä. Ruoka oli juuri niin hyvää kun olin antanut itselleni kertoa ja kaikenlainen tyrkyttämisen tai kusettamisen mentaliteetti tuntui puuttuvan kaupungista tyystin. Vielä ei Suomen värejä kaupungilla juuri näkynyt, joten iltaa vietimme Azerbaizanilais-Saksalais-Suomalaisessa seurassa. Maanantaina paikalle saatiinkin jo Suomifanien pääjoukko. Nähtävyydet jäivät vähemmälle huomiolle ja iltapäivä sekä ilta vietettiin hyvässä seurassa tarinoiden, syöden ja sivistyneesti juoden.

Sitten koittikin jo matsipäivä. Iltapäivällä suuntasimme kaupunkia vierustavan vuoren huipulle, kun sinne kerran köysiratahässäkällä pääsi. "Herranjumala, täällähän on huvipuisto." Meno oli kun Tykkimäellä ja Visulahdessa yhteensä. Fiksuna vetona hyökkäsimme vuoristorataan heti syömisen jälkeen, mutta koko seurueen pysyivät kuitenkin vatsalaukussa. Turha varmaan sanoa että maisemat kaupungin yli olivat huikeita.
Tunnelmaa kohotimme jonkin sortin tavernassa. Kovasti tuntuivat muutkin matkaajat kaupunkia kehuvan. Viinitiloilla ja kylpylöissä oli käyty ja Khinkaleita syöty. Stadionille saimme vielä talsia ilman poliisivalvontaa, matsin jälkeen tilanne olisi toinen. Kovasti tuntui olevan ihmisiä liikkeellä, Dinamo Arena oli melkeinpä täynnä. Myös Georgialaisten kannustus oli sitä luokkaa että jäimme auttamatta omalla muutaman sadan hengen mobillamme kakkosiksi volyymitasossa. Eipä se silti estänyt meitä möykkäämästä ääntämme käheäksi jälleen kerran. Tällä kertaa saimme lauleskelustamme myös palkinnon, kun Suomi otti - uskallan sanoa - ansaitun vierasvoiton toisen puoliajan rankkarimaalilla. Seuraajiensa otteille hyväksyvästi nyökkäili myös itse kuningas Litmanen ajattoman tyylikkäissä collegehousuissaan.  

Voitto tuli ja asiaankuuluvat voitonjuhlat tottakai. Nyt poliisi oli kiinnostuneempi kulkureiteistämme, ja seurasi meitä koko matkan jo iltapäivällä hyväksi havaittuun tavernaan. Alkuyöstä muutaman oluen ja Bruce Dickinson-vitsin jälkeen kuppilasta poistuessamme olivat poliisit vieläkin parkissa baarin edessä. Enpä ole ennen poliisikyytiä saanut hostellille, mutta nyt suorastaan vaadittiin kyytiin, ja ihan ovelle asti vietiin. Seuraavana aamupäivänä kamat kiireellä kasaan ja kohti Borjomiin lähtevää junaa. Mutta siitäpä taidan kirjoitella myöhemmin.