Tbilisistä matka jatkui siis Borjomiin. Borjomi on viidentoistatuhannen asukkaan pikkukaupunki keskellä vuoristoa, ja se tunnetaan ehkä parhaiten nimikkovedestään jota myydään ympäri Itä-Eurooppaa. Matkaan lähdettiin minibussilla elikkä Marshrutka, kunhan ensin olimme käyneet juna-asemalla toteamassa ettei tässä maassa liiemmin junat kulje. Oikean bussin löytäminen oli melkoinen muutaman mutkan takana, määränpäät kun oli ikkunoihin kirjoitettu paikallisin seinään heitettyjä nuudeleita muistuttavin aakkosin. Pienen haahuilun jälkeen oikea suhari kuitenkin löytyi. Perillä meidät otti vastaan turisti-infon englanninkielentaitoinen ja asiakaspalveluhenkinen virkailija. Melkoinen harvinaisuus ex-neuvostoliiton maissa muuten. Siltä seisomalta päätimme buukata päiväretken Vardzian linnoitukselle, Borjomin kokoinen kylä olisi kyllä nähty yhdessä illassa. Mielikuvituksellisesti nimetty Hostel Borjomi tarjosi meille katon pään päälle kahdeksi yöksi. Perusihmettelyt kaupungilla, vaijerihärpäkevaunulla näköalapaikalle ja unta kuuppaan.
Aamulla siis kiertoajelulle. Matkaa taitettiin samanlaisella minibussilla kuin edellisenäkin päivänä. Ensimmäinen pysähdys oli metsän keskellä oleva munkkiluostari, joka nyt ei asiaan vihkiytymättömälle liiemmin tarjonnut. Seurueessamme olleet ortodoksit toki ottivat vierailun astetta hartaammalla asenteella. Seuraava stoppi sijaitsi maantien laidassa. Mäen päällä näytti olevan pieni linna, mutta eihän me sinne asti jaksettua lähteä kävelemään. Sen sijaan läheisen joen yli meni Indiana Jones-tyylinen riippusilta, pakkohan sen kestävyyttä oli kokeilla. Annoin tosin Villen mennä varmuuden vuoksi ensin. Kestihän se, matka jatkui ja kohta oltiinkin jo kaupungissa jonka nimeä en todellakaan osaa lausua, tai edes kirjoittaa. No tarkistetaan Lonely Planetista, niin löydätte tekin paikalle. Akhaltsikhe se oli. Siellä oli lisää linnoja ja kirkkoja, niitähän näillä näyttää riittävän. Ei siinä, oikein kivan näköistä mutta pikkupoikana puumiekkojen kanssa olisi ollut ehkä oikeasti jännittävä kokemus. Päiväretken viimeisenä etappina oli kohde jonka takia matkaan alunperin lähdettiin, vuorenseinämään 1100-luvulla käsin kaiverrettu kaupunki joka tarjosi ystäville ja kylänmiehille pakopaikan ympäriltä hyökkiviä vihulaisia vastaan. Turkkilaisia, Armeeneja, Tsingi-Kaanin posse, mitä milloinkin. Luolissa oli hauska käyskennellä ja tunnelit menivät kymmeniä metrejä vuoren uumeniin. Muita turisteja ei ollut häiritsevän paljon, mutta uskallampa väittää että jo viiden vuoden päästä jengiä pyörii jaloiksi riesaksi asti. Saksalaiseläkeläisethän tuollakin jo olivat, tuntuvat ehtivän joka paikkaan ennen meikäläistä. Kymmenen euron päivämatka oli siis hintansa väärti, tyytyväisinä nukkumaan ja seuraavana aamuna kohti uusia seutuja.
Milläpä muulla sitä Borjomista Kutaisiin matkustaisi kuin minibussilla. Kyyti oli tasaista, tosin tällä kertaa bussi oli seisomapaikkoja myöden täynnä populaa. Perillä oikean poisjääntikohdan meille kertoivat tutut kultaiset tuplakaaret, ja ensimmäistä kertaa Georgiassa sorruin Ronald-sedän formaattimättöön. Taksi alle ja maallinen omaisuus hostellille. Jo ensisilmäys kaupungista kertoi ettei Kutaisi tarjoa perusturistille juuri mitään. Mutta meillepä tarjosi, kylän jalkapallojoukkue Torpedo Kutaisi pelaisi illalla Umaglesi liigan ottelun Guria Lanchkhutia vastaan. Vaikka stadionin sijainnin olimme bonganneet jo aamulla Marshrutkan ikkunasta, päätimme suoria itsemme paikalle taksilla, kun ei se kolmea euroa enempää yleensä maksa. Vaikka Torpedo on liigassa kärjen tuntumassa, ei yleisöä tuntunut stadionilla ehkä tuhatta enempää olevan. Ehkä euron hintainen pääsylippu oli monelle liikaa, ehkä telkkarista tuli Georgia Got Talentin finaali, tiedä näistä. Pieni faniporukka piti kuitenkaan metakkaa, ja poliiseja paikalla oli varmasti satoja. Useimmat toki taisivat olla paikalla itse pelin, eivät niinkään järjestyksenpidon takia. Itse ottelusta mieleen jäi se että pelityyli oli täysin erilaista Suomessa näkemääni verrattuna. Georgian liigahan on rankingeissa aika lähellä Veikkausliigaa, mutta pelaajat täällä tuntuvat sopineen keskenään että ketään ei taklata. Neppailua ja nättejä syöttöjä, mutta sinne kun yksi Jukka Vanninen tai Jani Lauretsalo heitettäisiin keskikentän pohjalle rappaamaan, niin olisi hetkeksi kivat syöttökuviot sekaisin. Torpedo hallitsi peliä ja voitti 1-0 toisen puoliajan maalilla. Ei suurta kansanjuhlaa, mutta futispapat tuntuivat olevan tyytyväisiä näkemäänsä. Niin olimme mekin, takaisin Giorgin ja muun perheen pyörittämälle majatalolle lisää seikkailuja suunnittelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti