Rantoja, vuoria ja nunnia

Kutaisista rullailtiin junakyydillä mustameren rannalle Batumiin. Minibussilla olisi varmasti päästy tuonnekin nopeammin. Lievästi viritetyllä apinamopollakin luultavasti. Juna kulki hitaasti kolistellen pysähtyen joka ainoan kyläntapaisen kohdalla. Batumissa meitä odotti Georgialainen versio lomaparatiisista suurine hotelleineen ja rantabaareineen. Ei muuta kun uikkarit kassiin ja biitsille. Ranta oli sellaista pesäpallon kokoista kivikkoa, ei siis mitenkään ideaalia alustaa levyttelyyn, mutta vesi oli sopivan lämmintä ja märkää. Kovin turistibuumi tuntui olevan jo ohitse, mutta vielä riitti silti mukavasti populaa rantatuoleihin nahkaansa polttamaan. Illalla suoritimme konseptiin kuuluvat kaljoittelut. Pieniä pubeja olisi kaupungissa saanut olla enemmän, klubitarjontaa oli tarjolla yllin kyllin. Esiintyipä keskustorilla sopivasti joku nimettömäksi jäänyt paikallinen pellavapää saaden aikaan melkoisen pikkutyttömellakan jota ainoastaan illalla riehunut infernaalinen hiekkamyrsky hieman suitsi. Musiikki asettui johonkin Cheekin ja Antti Tuiskun välimaastoon joten neljä sekuntia teini-idolin settiä riitti meille. Seuraavana aamuna sateli tasaisesti vettä, ei siis asiaa rannalle. Sadepäivät tulee yleensä käytettyä matkasuunnitelmien tekemiseen, ja niin nytkin. Vuoristoon päätettiin lähteä ja milläpä muulla kuin minibussilla.

Matka kohti Mestia nimistä kylää Georgian pohjoisosaan eteni hyvin kunnes pysähdyimme keskelle vuoristoa huomataksemme että kokonainen seinämä oli sortunut tielle vieden mukanaan rotkon pohjalle tienpinnan lisäksi muutaman sähkötolpankin. Näinköhän lienee Mestiassa edes sähköä mietimme. Onneksi tiehallinnon miehet kaivureineen olivat jo kotvan askarrelleet väylää kiviröykkiöiden lävitse, joten ainoastaan tunnin odottelun jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa, ja Mestiassa olimme lähes kahdeksan tunnin tavoiteajassa. Majatalomme näytti olevan oikea reppureissaajien kokoontumispesäke, kiipelijemään ja kapuamaan tuntuivat kaikki tulleen. Espanjasta, Puolasta, Saksasta ja ties mistä oli matkaajaa majoittautunut emäntämme Ninon tiluksille.

Vaikka emme Villen kanssa ruumiinrakenteiltamme kaikkein ideaalisimpia vuorikiipeilijöitä olekkaan, lähdimme lisäpainokilojemme kanssa heti aamusta kipuamaan läheisen vuoren huipulle jonka laella kiilteli ikäänkuin maalin merkkinä suuri risti. Merkattu reitti katsastettiin ylimalkaisesti ennakkoon jo edellisenä iltana. "Helppo homma, tuosta navetan takaanta vasemmalle ja loppu menee ihan itestään!" No merkatulta polulta eksyimme noin vartin jälkeen. Hetken sontaliitereiden ja kanaloiden takana haahuiltuamme päätimme puskea suoraan rinnettä ylöspäin, koko ajan kun mennään ylämäkeä niin väkisinhän sitä on huipulla ennen pitkää. Meno muuttui jyrkimmissä kohdissa nelivetoiseksi, ja hetkittäin tuntui että jos ikinä sen ristin löydämme niin uskoontuleminen on vaarana väistämättä. Kolmen tunnin puskassa kiroilun ja lukemattomien lepotaukojen jälkeen olimme kuin herran armosta huipulla, ja täytyy kyllä kehua että fiilis maisemia katsellessa oli mahtava. Alas menimme sentään merkattua reittiä pitkin, nyt kun sen viimein löysimme. Lehmänkellot kilkattivat, pikkupojat jahtasivat karanneita mullikoitaan, tunnelma oli kuin jostain viime vuosisadan alkupuolelta. Tai mitäpä minä siitä tiedän.

Koska edellisen päivän samoilu oli sujunut kuin suomenruotsalaisessa lifestyle-ohjelmassa, heitimme itsemme luonnon armoille myös seuraavana päivänä. Nyt matkamme vei vajaan kymmenen kilometrin päässä olevan jäätikön reunalle, ja vahingosta viisastuneena otimme mukaamme jopa itse piirtämämme kartan. Tunnelma oli kuin Lapin ruskaretkillä, vettä tihutteli, puut loistivat keltapunaisina ja nilkat muljahtelivat pirunpelloissa. Perille päästiin, mutta lumisotaa emme päässeet leikkimään jäätikkö näytti olevan muutaman sadan metrin korkeudessa vuoren seinässä. Kotimatkalla pysähdyimme palautusjuomille ja hatsapureille kylän ainoalle terassille. Saatuamme seuraa Brittiläisestä vanhemmasta taistolaispariskunnasta sekä muutamasta Puolalaisesta elämäntapaintiaanista, palautusjuomia tuli otettua ehkä muutama suosituksia enemmän. Jalat tönkköinä könysimme aamulla takaisin Tbilisiin vievään Masthrutkaan.

Vielä viimeinen yhteinen ilta reissun päällä, ja allekirjoittaneella synttärit niin pitihän niitä lähteä juhlistamaan. Paikaksi valikoitui jo edellisellä viikolla tutuksi tullut McLaren irkkupub, eikä aikaakaan niin pöytäseurueessamme oli jo paikallisia Aki Kaurismäki-fanaatikkoja, edellisen viikon tuttuja ja muita satunnaisia kylänmiehiä. Erityiskiitos vielä pojille kekseliäästä "Kynttilä pähkinäkulhoon"-synttärikakusta. Seuraavana päivänä Ville teki lähtöä kohti syksyn käpyjenkeruumaratonia, minä suunnitelmia Kazakstanin valloitusta varten. Loistavaa matkaseuraa jälleen kerran, 5 tähteä.








Vieläpä ehdin yhden futismatsin Georgiassakin nähdä. WIT Georgia pelailee pääsarjaa viidentoista kilometrin päässä Tbilisistä Unescon suojelemassa maan uskonnollisessa pääkaupungissa Mtskhetassa. Vieläpä kun vieraaksi lauantaipeliin oli tulossa maan suurin seura Dinamo Tbilisi, oli odotettavissa kiihkeätunnelmainen ottelu. Itse kaupunki, tai ennemminkin kylä, koostui luostarista, kirkosta, muutamasta asuintalokorttelista ja tietenkin jalkapallostadionista. Vaikuttavia rakennuksia nuo kaksi edellämainittua ikoneineen ja muineen, jalkapallostadion koostui tekonurmimatosta ja katsomosta yhdellä sivulla. Varsin askeettinen temppeli tällaista messua varten siis. Yllätyksekseni otteluun ei myyty lainkaan lippuja, vaan sisään pääsivät kaikki halukkaat ilmaiseksi. Dinamon kannattajia naapuritaajamaan oli saapunut satakunta. Enemmänkin olisin siltä porukalta odottanut viidenkymmenen sentin bussilippu tuskin olisi ollut kenellekään kynnyskysymnys. Peli oli jo Kutaisissa tutuksi tullutta neppailua ja kikkailua. Nimiä ei jäänyt mieleen kun ei mitään otteluohjelmia jaettu, mutta se kotijoukkueen käkkäräpää piilokärjen paikalla oli ihan näppärä jätkä. Dinamo voitti kuitenkin 0-2 ja taisipa nousta tuolla voitollaan ihan sarjakärkeen asti. Tbilisiin paluun jälkeen haikeat jäähyväiset kaupungille joka sloganinsa mukaan todellakin rakastaa sinua. Georgiasta kaiken kaikkiaan kahden viikon otannalla jäi hienot fiilikset. Luonnonkaunis maa joka on täytetty upeilla ihmisillä, hyvällä ruualla ja suunmukaisilla juomilla. Jos et ole vielä käynyt niin mee jo! Palaillaan taas kun aihetta on.