Zut-Zut vodka

Olen joskus vähän rujommilla seuduilla käyttänyt sanontaa "Ei tää sentään mikään Kirgisia ole!" No nyt piti keksiä uusi sanonta, sillä tämä on Kirgisia. Almatyn viisumisekoilujen takia uhkasi tulla kiire, ja jouduin ottamaan lennon pääkaupunki Bishkekkiin. Tämä siksi että minibussimatkailu ja rajanylitys olisi kestänyt pitkälle iltaan, ja jo iltapäivällä pelattaisiin äärimmäisen mielenkiintoinen Kirgisia vastaan Tajikistan hegemoniaottelu. Nopeasti lentokentältä hostellille, josta mukava puolalaistyttö oli viikkoa aikaisemmin antanut suosituksen, maallinen omaisuus sängyn alle jemmaan ja stadikkaa etsimään. Kahden kilometrin matkalla stadion Dolena Omurzakovalle näin melkeinpä kaiken mitä Bishkekillä arkkitehtuurin näkökulmasta tarjota. Muutama hallintorakennus ja suihkulähde pääkadun varrella ennen betonilähiöiden alkamista.

Harjoitusottelu kun kyseessä oli, päästettiin otteluun sisään ilmaiseksi kaikki halukkaat. Olisiko nyt sitten ollut puolillaan parinkymmenentuhannen penkin pyhättö, vaikea sanoa. Suuret eivät olleet odotukset pelin tasosta, kotijoukkue kun majailee Fifan rankingissa sijalla 150 ja Tajikistan hiukan ylempänä paikalla 116. Karu totuus oli kuitenkin se että mikä tahansa Suomalainen divarinippu olisi pyyhkinyt lattiaa kummallakin porukalla. Etenkin kotijoukkueelle tuntui puolustuksen organisointi olevan täysin vieras käsite. Vierailija paukutti ensimmäisen puolen tunnin aikana neljä rysää ja peli oli nopeasti taputeltu. Ja sehän sai mellakoinnille alttiin kirgiisiveren kiehahtamaan. Kentällä pelaajat aloittivat joukkotappelun ystävyysottelun hengessä, ja katsomosta ropisi irtaimistoa kohti tuomaristoa ja vastustajaa. Tuomari tyytyi näyttämään punaista korttia parille aktiivisimmalle pukarille, vaikka hetken näytti siltä että koko ottelu keskeytetään. Tauon jälkeen ulosajettu Kirgisian pelaaja tuli istumaan eteeni katsomoon kavereittensa seuraan. Ihmetteli kovasti miksi hänet ajettiin ulos vaikka ei edes lyönyt ensimmäisenä. Peli päättyi 1-4 eikä kenelläkään ollut kivaa.  

Jäin vielä muutamaksi päiväksi Bishkekiin, sillä torstaina tarkoitukseni oli nähdä paikallisen liigan alemman loppusarjan peli. Tietoa pelipaikasta ei vaan tahtonut löytyä mistään. No jostain sitten kaivoin infon että matsi pelataan futbolni centerissä. Eihän sellaista missään kartoissa ollut, mutta futbollstan niminen, kentän muotoinen, vihreä neliskuolmio löytyi. Joo tuo sen on oltava. No paikan päältä löytyi kymmenkunta pikkupoikaa ja hiekkakenttä. Ei täällä mitään liigapalloa kyllä pelata - edes Kirgisiassa. Vartti matsin alkuun ja epätoivoinen yritys kilometrin päässä toisella karttaan merkatulla kentällä. Tyhjä arpa taas, tällä kertaa ei edes kärkkäreillä rankkareita reenaavia pikkupoikia. Näkemättä jäi siis Manas - Ala-Too. Jossain se kuitenkin pelattiin koska matsille saatiin lopputulokseksi 1-5.

Kirgisian viehättävyys ei todellakaan ole sen betonisessa pääkaupungissa, joten mars maaseudulle siis. Issyk-Kol järvi ja sen ympäristö tarjoaa paratiisin luonnossaliikkujille. Karakol on hyvä tukikohdan alueen tutkimiseen, joten seuraava minibussimatkani suuntasi sinne. Majatalo löytyi lyhyen etsimisen jälkeen ja heti respassa sain sovittua kyydin Altyn Arashanin vuoristokylään seuraaavalle päivälle. Karakolissa totuttelin vähähappiseen vuoristoilmaan, ja kävin tutustumassa melko masentavaan pieneen eläintarhaan. Muitakin reppureissaajia kulmilla notkui, kaikki tuntuivat olevan joko matkalla Altyn Arashaniin tai tulossa sieltä poispäin. Kaikki antoivat paikasta ylistävät arviot joten innolla odotin seuraavan aamun maasturikyytiä reilun kahden kilometrin korkeuteen.

Aamulla pihaan ilmestyi sovitusti Valentin neuvostovalmisteisen miehistönkuljetusautonsa kanssa. Oliko se nyt Gaz vai Uaz mikä oli about Kleinbussin kokoinen? Parin tunnin rytyytys vuoristotietä jota ei millä tahansa citymaasturilla olisi ylös noustukaan. Perillä odotti kuusi tai seitsemän taloa käsittävä pikkukylä ja aivan sanoinkuvaamattomat postikorttimaisemat. Valentin pyöritti vuosien ammattitaidolla toista kylän majataloista, joten oli selvää että koska hän autokyydinkin tarjosi, olisi epäkohteliasta mennä naapuriin nukkumaan. Mukavuudet olivat melko minimissä, vessa löytyi puron rannasta ja katolla oleva aurinkopaneeli riitti tuottamaan sähköä joko kattovalon polttamiseen tai kännykän lataamiseen. Kylästä lähti kaksi vaellusreittiä, helpompi joenvartta pitkin ilman suuria korkeusvaihteluita ja toinen ylös vuorenrinneitä kohti lumirajaa. Helpompi reiteistä tuli tehtyä samantien iltapäiväkävelynä. Illanviettomahdollisuudet kylässä eivät ole tietenkään kummoiset sillä auringon laskettua kaikkialla on pimeää ja kylmää. Mutta niinkuin Suomalaisetkin, myös Kirgiisit ovat keksineet tähän ratkaisun: Iltaisin juodaan vodkaa. Ruokapöydän ympärille keräännyimme siis minä, Valentin ja kaksi toimetonta eräopasta. Toimetonta siksi että lokakuun puolessavälissä turistikausi on jo lopussaan, itsekin olin sinä yönä ainoa matkaaja koko kylässä. Mukavaa porukkaa olivat, harmi vain että Valentinin tupakkayskä tuntui olevan siinä pisteessä että kohta keuhkoahtauma on miehen vievä.

Aamulla ilokseni totesin että vodkasnapsien annostelu oli ollut sopivaa. Kymmenen asteen sisälämpötilasta huolimatta uni oli ollut sikeää, mutta minkäänlaista krapulaa ei tuntunut olevan. Sinne vaativammalle vaellusreitille siis. Näissä korkeuksissa ainakin meikäläinen tuntee ilman ohentuneen. Eteneminen ylämäkeen oli hidasta, joten maisemia tuli katseltua aina muutaman sadan metrin välein henkeä keräillessä. Jossain vaiheessa saavutin lumirajan, ja kiitin menneisyyden Jussia siitä että pakkasi mukaani Karppasen mainospipon. Reippailun jälkeen oli mukava pulahtaa yhteen kylän kuumista lähteistä, jotka paikallisen propagandan mukaan parantavat kaikki taudit kihdistä kankkuseen. Illansuussa ahtauduimme Karakoliin menevään maasturiin: minä, pari päiväreissulle tullutta Ranskalaista ja viinaanmenevä eräopas Ira.

Joskus on hyvä olla tekemättä tarkkoja suunnitelmia, ja antaa sattuman johdattaa. Näin kävi seuraavana päivänä kun olin polttelemassa aamutupakkia (Juu se lakko ei sitten pitänyt) majataloni sisäpihalla. Satuin juttusille Karakolissa muutaman vuoden asuneen Belgialaismiehen kanssa. Mainitsin ottavani minibussin ja suunnistavani järven pohjoispuolelle kaupunkiin jota Kirgisian Cancuniksi kehutaan. "Älä nyt sinne mene, paikka on syksysin tyhjillään ja kesälläkin vaan rikkaita liikemiehiä Kazakstanista perheineen!" Ei siinä, tämä kaveri oli menossa eteläistä reittiä pitkin moikkaamaan tuttujaan Kadji-Sai nimiseen kylään. Kun kerran kutsu pientä polttoainekompensaatiota vastaan kävi, niin rinkka takaloosteriin ja matkaan. Heppu jonka nimen olen jo unohtanut oli tosiaan muutama vuosi sitten kyllästynyt Belgialaiseen elämänmenoon, myynyt talonsa Brysselissä, oli omien sanojensa mukaan miljonääri (ainakin paikallisessa rahassa). Nyt hän pyöritti pienimuotoista linturetkeilytoimintaa Karakolin alueella aina silloin kun huvitti.

Isäntämme Kadji-Saissa oli kuulemma koko maan kovin metsästyskotkankouluttaja ja majatalotoimintaakin yläkerrassa pyörittävät. Perille saavuttuamme meidät otti vastaan kuusissakymmenissä oleva pariskunta ja piha täynnä eläimiä. Kanoja, kukkoja kaksi maakotkaa ja kettu-parka joka oli menettävä henkensä seuraavana iltapäivänä kotkan harjoitusvastustajana. Ja kuten kulttuuriin kuuluu jostain ennen kuin Toyta Land Cruiserin moottori oli edes kunnolla ehtinyt jäähtyä, ilmestyi puutarhapöydälle vodkapullo. Ihan pienet tervetuliaissnapsit vaan. Paria tuntia myöhemmin olimme tyhjäntäneet puolen litran pullon pohjille asti. Tilanne vaati muutaman tunnin unia ennen kylänraittiin tutustumista. Jos Kadji-Sai sijaitsisi esimerkiksi Espanjassa tai Kreikassa olisi sen rantaviiva rakennettu täyteen hotelleja, ja aurinkotuolit täyttäisivät kilometrejä pitkät hiekkarannat. Mutta koska Kirgisia nyt on vähän syrjemmässä, olivat rannat tyhjät ja suht koskemattomat. Uimiseen vesi oli jo liian kylmää joten tyydyin fiilistelyyn ja rannalla kävelyyn. Muuten kylä oli mallia "Kauppa ja kaks parturia". Illalla isäntä selosti minulle ja paikalle tulleelle Norjalaistytölle miten kotkien avulla jäniksiä ja kettuja metsästetään. Itse esitelmöin aiheesta Hirvenmetsästyksen teoria.

Aamulla matka jatkui tämän valitettavasti anonyymiksi jäävän Belgialaisherrasmiehen kanssa kohti länttä. Matkalla piti tehdä pysähdys Balykcyssä sillä Belgian kilvissä olevalle Toytalle piti hakea tullista puoli vuotta lisäaikaa jotta sillä sopi suhailla pitkin Kirgisian vuoristoteitä. Suunnitelmissa oli että nappaisin itse taksin kohti Kochkoria josta jatkaisin matkaa kohti etelää ja Oshia. Sopivaa taksisuharia tai minibussia ei kuitenkaan sattunut paikalle, ja kun vielä virastoreissu oli hoidettu hämmästyttävästi alle varttitunnissa, päätimme ajaa itse muutaman kymmenen kilometrin matkan Kohkoriin. Perillä tottakai tarjosin vaivanpalkaksi lounaan ja järkkäsin itselleni sängyn seuraavaksi yöksi CBT:n toimistosta. Lyhenne CBT tarkoittaa Community Base Tourism ja sillä on toimipisteitä lähes kaikissa Kirgisian kaupungeissa. Homma toimii niin että paikalliset ihmiset tarjoavat yöpaikkoja, autokyytejä, kansantanhuja ja mitä nyt kenelläkin sattuu tarjolla olevan. CBT organisoi homman ja etsii reissaajalle sopivimmat vaihtoehdot. Raha menee suoraan paikallisille ja kaikilla on kivaa. Niin löytyi minullekin peti Kochkorilaisesta kodista aamiaisine kaikkineen. Majoituksen taso ainakin tällä yhden kerran satunnaisotannalla oli valovuosia edellä nuhjuisia neuvostohotelleja joihin sai tottua esimerkiksi läntisessä Kasakstanissa. Valitettavasti toiveeni matkan jatkumisesta Natynin kautta Jalal-Abadiin ja Oshiin tyrmättiin CBT:n toimistossa heti kättelyssä. Reittiä ajavat ainoastaan maasturitaksit eikä näin myöhään syksyllä sinne kukaan muu halua mennä joten joutuisin maksamaan todennäköisesti koko autokyydin itse. Hinta-arvio 7000kgs eli reilut 100€ sai minut ottamaan kolmen euron minibussin takaisin Bishkekiin josta kyydin Oshiin saisi kaiken järjen mukaan muutamalla kympillä.

Uusi yritys siis toista reittiä pitkin. Bishkekissä pohdin jo hetken lentämistä Oshiin, sillä hintaero ei olisi ollut todellakaan merkittävä. Sosiaalisen median painostus ja vihreä ajattelutapani pitivät minut kuitenkin maan kamaralla. Hyvä niin sillä pelkäksi välipysähdykseksi ja vaihtosukkien pesemiseksi suunniteltu pakollinen stoppi pääkaupungissa muuttuikin mukavaksi illanvietoksi. Ensin hostella tyhjennettiin vodkapullo Siperialaisen Artjomin synttäreiden kunniaksi. Kun Taiwanilaisjätkä lähti vessaan kakomaan jo ensimmäisen maljapuheen jälkeen, jäi vetovastuu pullon tyhjentämisestä Suomalais-Venäläisiin käsiin. Jostain pamahti paikalle Helsinkiläinen Alex. Kävi ilmi ettei kumpikaan meistä ollut törmännyt toiseen Suomalaiseen yli kuukauteen, joten tuntui hyvältä välillä turista omalla äidinkielellään. Vaikka oma rallienglanti onkin aika sujuvaa, rajoittaa läpänheittoa melkoisesti se ettei pääse kommunikoimaan kielellä jonka nyanssit parhaiten taitaa. Ja kun kaksi Suomalaista kohtasi, matka vei tietenkin baariin. Ei kuitenkaan suorinta tietä, sillä avoinna olevan kuppilan löytäminen torstai-iltaisesta Bishkekistä osoittautui todella hankalaksi. Johnnys Pub pelasti tsuhnat ja ilta taisi venyä aamuyöhön asti.

Aamupäivällä kuuntelin unen läpi kun jotkut juttelivat Oshiin menemisestä ja taksin etsimisestä. Itsekin siitä sitten puheille, ja kävi ilmi että edellisillalta tuttu Taiwanilaisjätkä ja Saksalainen pariskunta olivat lähdössä taksin etsintään. Ilmottauduin tottakai neljänneksi jäseneksi retkikunnalle, sillä käsityksemme mukaan jaettuihin takseihin myydään juurikin 4 istumapaikkaa joten meidän ei tarvitsisi odotella taksin täyttymistä. Pariskunta lähti vielä supermarkettiin jotain kameran linssiä ostamaan, ja sovimme että tasan kello 13 tapaamme paikassa josta Oshin taksit lähtevät. No tottahan siinä kävi niin että paikkoja on Bishkekissä kaksi. Ihmettelimme että mikä siinä on ettei Saksalaisia näy, ja muutaman puhelun jälkeen tajusimme että me Taiwanilaisen kanssa tinkasimme basaarin kulmalla, kun taas pariskunta oli bussiaseman taksitolpalla. Kun lopulta saimme koko porukan edes samalle asemalle, kävi taksin löytäminen helposti. Auto ei edes ollut pelkäämämme Lada Niva vaan seitsenpaikkainen tila-auto johon kuljettaja oli jo sopivasti myynyt kolme ensimmäistä paikkaa. Matkaan päästiin siinä kolmen maissa, ja tiedossa oli että perille saapuisimme joskus aamuyön tunteina. Alkumatkasta ylitimme vuoriston, maisemat olivat komeita, mutta auringon laskettua loppumatka meni puoliunessa nuokkuessa välillä hengenvaarallisiin ohituksiin säpsähtäen. Yhden maailman vaarallisimman maantietunnelin läpäisimme ilman kommelluksia. Kertovat että muutama vuosi sitten ihmisiä oli kuollut häkämyrkytykseen kun tunnelissa oli sattunut kolari. Kukaan ei tietenkään ymmärtänyt sammuttaa autonsa moottoria, ja kun tunnelista puuttuivat valot, ilmanvaihto ja hätäpuhelimet oli hässäkkä valmis. Oshiin saavuimme Seurahuoneen valomerkin korvilla, ystävällinen kuski vei meidät suoraan kohtuuhintaiseksi katsomallemme hotellille, ja hetken ovea taottuamme saimme yöpäivystäjän herätettyä ja paljon kaipaamamme sängyt koko nelikolle. Tokihan yritin tingata hinnan puoleen sillä verukkeella ettemme enää ehdi nukkua kuin puolet yöstä. "Njet" sanoi baabuska tähän, mutta ei tuohon aikaan toistakaan paikkaa viitsinyt lähteä kokeilemaan. Nyt univelat on kuitattu, taivaalta tulee vettä mutta kylppärin kraanasta tai suihkusta ei. Täältä tähän, seuraavaksi Uzbekstaniin.

Almaty & Astana

Melkoinen oli kontrasti Kazakstanin länsipuolen kaupunkeihin verrattuna kun loin ensisilmäykseni Almatyyn. Pilvenpiirtäjät kohosivat kaupungin laidalla ja niiden väleissä risteilivät upouudet citymaasturit. Ökyautojen valloittamia katuja reunustivat muotiliikkeet ja sushiravintolat. Vaikka maan historian ainoa presidentti Nursultan Nazarbajev ei oppositiolle elintilaa anna, on hän kieltämättä saanut luotua maahansa naapureitaan huomattavasti korkeamman elintason. Tiedä sitten miten tasapuolisesti öljyrahat on urbanisoituneen paimentolaiskansan kesken todellisuudessa jaettu, mutta noin näppituntumalla näyttäisi siltä että tavallisella kadunmiehelläkin pyyhkii Almatyssa ihan hyvin. Hostellitarjonta Almatyssa on hyvä, budjettitason vaihtoehtoja löytyi puolenkymmentä. Valitsin Almaty Backpackers nimisen luukun johon olikin jo pesiytynyt kaikensorttista maailmanmatkaajaa. Englantilaispojat olivat matkalla maailman ympäri polkupyörillä, Hollantilaiskaksikko yritti Intiaan kahden moottoripyörän voimin ja Argentiinalaismies oli kiertänyt Euraasiaa autollaan jo toista vuotta. Tarinoita riitti siis kerrottaviksi ja kuultaviksi, toivottavasti kaikki pääsevät määränpäihinsä.

Ensi töikseni hilasin itseni köysiratasvaunun avulla kaupunkia reunustavan kukkulan laelle. Ja niinkuin Georgiassa olin jo huomannut, mitäpä muutakaan huipulta löytyisi kuin huvipuisto. Väsyneitä olivat karusellit ja törmäilyautot, mutta maisemat kaupungin yli olivat toki komeat. Muut turistihaahuilut hoidettuani pois alta, oli aika korkata Kazakstanin stadionbongailu. Kairat Almaty oli pelaava ylemmän loppusarjan liigaottelun Aktobea vastaan, ja vain voitto kelpaisi kotijoukkueelle. Almatyn riveissä pelailee myös Alexei Eremenko Jr. ja mielenkiinnolla odotinkin mikä on maajoukkueesta pudonneen miehen nykykunto. Jr on viimeksi tehnyt muuten seurajoukkuetasolla maalin 5.3.2011 Kilmarnockin paidassa, joten mahtaa roikkua miehellä melkoinen apina selässä. No avauksessahan häntä ei keskusstadionilla nähty. Reilut 10000 katsojaa (Ainakin 500 näistä poliiseja ja miliisejä) näki tapahtumaköyhän jalkapallo-ottelun jonka vierasjoukkue vei yliajan maalilla 0-1. Alexei pääsi kentälle juuri ennen täyttä aikaa, kosketuksia palloon taisi tulla kolme. Almatyn mestaruushaaveet tulos romutti, Aktobe karkasi kolmentoista pisteen päähän ja luultavasti marssii mestaruuteen asti.

Etenkin yksinmatkustavalle hostellien paras ominaisuus on se että siellä tapaa helposti muita reissaajia. Nytkin iltakaljoja särpiessämme saimme idean että heti seuraavana aamuna värväisimme taksin koko päiväksi ja lähtisimme neljään mieheen ihmettelemään kolmen tunnin ajomatkan päässä olevaa komeaksi kehuttua kanjonia. Vielä kun hostellin pitäjä lupasi järjestää paikalle tutun luottokuskinsa kohtuuhintaan oli suunnitelma valmis. Suomalais-Hollantilais-Tsekkiläinen retkikunta starttasi matkaan heti aamusta, kanjonille saavuimme puoliltapäivin ja kaikessa karuudessaan näky oli kyllä huikea. En ole Grand Canyonia nähnyt, mutta kait tämä oli suunnilleen samanlainen pienemmässä mittakaavassa ja ilman turistilaumoja. Maisemaa katsoessani pystyin kuvittelemaan Terrence Hillin ratsastamaan kohti auringonlaskua Enrico Morriconen musiikin soidessa taustalla. Tai Kelju K Kojootin jahtaamaan maantiekiitäjää jyrkänteen reunalle ja kohtalokkain seurauksin. Olisimme halunneet testata teoriaa jossa jyrkänteen reunan yli juostessa alas putoaa vasta tajutessaan että maa on kadonnut alta. Vapaaehtoista tähän joukostamme ei kuitenkaan löytynyt, joten tämäkin jäänee myytinmurtajien seuraavalle tuotantokaudelle. Kotimatkalla aterioimme vielä täyttävät ja maittavat avotulella paistetut tienvarsisaslikit. Näissä paikoissa ei hygieniapasseja kysellä, rekkaliikenne suhaa ohi kolmen metrin päässä grillistä, ja kylän lehmät käyskentelevät pressusta kyhätyn ruokasalin kulmilla autuaan tietämättöminä siitä tylystä faktasta että ensi viikkona grillissä tirisevät omat kylkipalat.

Loppuviikko Almatyssa kului kaupungilla notkuen ja hostellilla hengaillen. Päiväretkiä sinne sun tänne olisi ollut tarjolla, mutta hinnat alk. 100$ eivät budjettimatkaajaa houkuttaneet. Viikonlopuksi päätin vaihtaa maisemaa ja lähdin katsastamaan uutta ja uljasta pääkaupunkia Astanaa. Astana on presidentti Nazarbaevin ihan oma kuningasidea, eihän nyt valtion pääkaupungin sovi olla Almatyssa liian lähellä Kiinan rajaa ja kaukana kaverimaa Venäjästä. Lahden kokoiseen tuppukylään alettiin siis yksissä tuumin rakentaa virastoja ja pilvenpiirtäjiä. Nyt 15 vuotta myöhemmin väkiluku on jo yli 700 000. Arkkitehtien annettiin mellastaa vapaasti ja tuloksena on kieltämättä komeaa arkkitehtuuria, mutta olisihan ne öljyrahat voinut terveydenhuoltoon ja tieverkostoonkin käyttää. Ei siinä onhan se kiva että on ostoskeskuksia joissa on trooppinen ilmasto ympäri vuoden tai jättimäisen tikkarin näköisiä tornitaloja. Vaikka Astanassa on vahva kulissikaupungin leima, riittää siellä kuitenkin kivasti ihmeteltävää päiväksi pariksi. Tietty henki ja historia sieltä kuitenkin puuttuu.

Pitäähän pääkaupungissa tietysti jalkapallostadion ja joukkuekin olla. Astana arena on uusi ja hieno teräksestä rakennettu kompakti nykyaikainen futispyhättö. Samanlainen mitä näkee keski-euroopassa ja kehittyneemmissä pohjoismaissa. Mutta kuten koko kaupungista, myös stadionista puuttui se ajan patina joka tekee monista futispyhätöistä ainutlaatuisia. Murtuneen betonin välistä puskeva ruoho, takavuosina seinään kiireessä töherretty poliisia pilkkaava graffiti tai kuluneet juoksuradat joissa yksikään maileri ei enää taivaltaisi askeltakaan nilkkaansa taittamatta. No millainen joukkue sitten pelaa uuden pääkaupungin uudella stadionilla? Siellä pelaa 4 vuotta sitten perustettu mielikuvituksellisesti nimetty FC Astana joka sai alkunsa kahden Almatylaisjoukkueen fuusiosta. Kaikinpuolin vastenmielinen yhtälö siis näin futisromantikon näkökulmasta katsottuna. Tällä muovijoukkueella nyt kuitenkin "sattui" olemaan kotipeli juuri tänä viikonloppuna. Vieraisille saapui edellisestä matsista tuttu Kairat Almaty. Stadion löytyi kaupungin laidalta, aluksi luulin että olin katsonut otteluohjelmaa väärin, sillä tuntia ennen ottelua ei pelipaikoilla näkynyt ketään eikä lipunmyyntikopissakaan näkynyt sinne normaalisti kuuluvaa mummelia. Totuus oli kuitenkin se ettei ottelu kiinnostanut juuri ketään. Maksimissaan muutama tuhat Astanalaista oli päättänyt sijoittaa 2 euroa matsilippuun, liekö sitten kaupungissa ollut kissanäyttely tai muu massatapahtuma samaan aikaan. No saahan sen tappelun aikaan pienelläkin porukalla. Paikallaolijoista suuri osa tuntui kannattavan vierasjoukkuetta, ja kun kaikki katsojat oli tungettu samaan katsomonosaan niin tiesihän sen mitä siitä seuraa. Puolen tunnin kohdalla kotijoukkueen parikymmenpäinen kannattajajoukko nosti esiin plakaatit joissa pilkattiin entistä pääkaupunkia tyyliin "Almaty is shit" melko kekseliästä. Kymmenen metrin päässä ponnahti pystyyn samankokoinen joukko vierailijoiden kannattajia, ja muutamassa sekunnissa käsirysy oli valmis. Selkeästä miesylivoimastaan huolimatta poliisivoimat tyytyivät patsastelemaan ja katselemaan nujakoivaa nuorisoa. Yhtä nopeasti kun kahina alkoi, se myös laantui ja vähälukuinen kansa siirtyi taas seuraamaan itse ottelua. Astana meni hyvätasoisessa ottelussa johtoon ensimmäisen puoliajan lopussa, mutta lopulta Almaty vei voiton kahdella viime hetken maalilla. Eremenko pelasi koko matsin eikä erottunut suuremmin suuntaan eikä toiseen. Enpä usko että on miehestä enää maajoukkueelle apua, sen verran verkkaista on jo liikkuminen.

Talvi oli suurin syy pakooni Suomesta, ja sellainen oli kovasti tekemässä tuloaan Astanaan. Takaisin eteläisemmille leveyksille siis. Paluumatkalla Almatyyn tein kuitenkin stopin Karagandyssa, siellä kun oli sunnuntai-iltapäivän ratoksi tarjolla liigaottelu Shaktar Karagandy - Oradabasy. Vaikka tarkemmin en ehtinyt kaupunkiin muutaman tunnin stopin aikana tutustua, seesteiseltä tuntui meininki tässä kaivoskaupungissa. Kuten myös Ukrainalaisessa kaivoskaupungissa Donetskissa, täälläkin kaupungin ylpeys pelasi oranssi-mustassa paidassa. Jo kannattajaryhmän ikäjakaumu paljasti että kyseessä oli ihan oikea jalkapalloseura jolla on historiaa. Jos kotkalaisia viidenkympin rajapyykin ylittäneitä futisfanaatikkoja kutsutaan ahtaajiksi, niin täällä osuva nimitys olisi varmasti mainari. Stadion oli juuri sellainen niinkuin stadionin pitääkin olla. Joskun neuvostoaikana betonista rakennettu, parhaat päivänsä nähnyt ja täynnä historiaa. Lippu kustansi tutut 400 tengeä eli 2€ ja oikeutti parhaisiin paikkoihin aurinkokatsomossa. Alusta lähtien oli selvää että Ordabasylla pyyhitään tänään lattiaa. Euroliigassakin tänä talvena pelaava Shaktar voitti ottelun lopulta 3-0 ja taistelee vielä viimeisiin kierroksiin asti europaikoista. Hassua muuten että Kazakstan haluaa pelata Eurooppalaisten karsintoja ja seurajoukkueturnauksia, luulisi että Aasian karsinnoista mentäisiin heittämällä arvokisoihin. Ottelun jälkeen hyppäsin Almatyn yöjunaan jossa oli tarkoitus pitää vielä päivän-kahden pysähdys ja hoitaa passiin Uzbekistanin viisumi ennen siirtymistä Kirgisian puolelle rajaa.

No aina ei mene kaikki suunnitelmien mukaan, pari päivää venyi lopulta viikoksi, kun ensin tilaamaani viisumikutsua ei näkynyt missään, ja kun sen lopulta sain oli siinäkin jotain mystistä vikaa. Vielä kun Astanan alkava talvi aiheutti kunnon flunssan meni koko viikko hostellissa makoillessa ja kirjoja lueskellessa. Läheiseen hiihtokeskukseen, Chimbulak nimeltään, heitin kuitenkin päiväreissun vaikkei suurempaa virtaa patikointiin ollutkaan. Ja jottei taistelu byrokratiaa vastaan olisi käynyt liian helpoksi, pärähti käyntiin täysin varoittamatta kolmipäiväinen kansanjuhla Kurban Ait jossa muistellaan profeetta Ibrahimia joka tarjoutui uhraamaan ensimmäisen poikansa Ishmaelin Allahille. (Lopulta jumalalle kelpasi kuitenkin normaali lammasuhri ja Ibrahin pysyi elossa. toim huom.) Onnekseni Uzbekkilähetystöstä löytyi pyhänäkin päivystävä virkamies joka lätkäisi passiini yhden viisumitarran lisää ja matka pääsi jatkumaan kohti Kirgisiaa.

Kokeillaan hei Kazakstanilla!

Georgia jäi taakse ja matka jatkui Kazakstaniin. Muutaman kympin säästön takia menneisyyden Jussi oli buukannut Kaspianmeren ylittävän lennon SCAT-airlinesilta. Lähtö noin klo 02:00 ja saapuminen Aktau-nimiseen kaupunkiin kahta tuntia myöhemmin. Siinä sitä sitten oltiin aamuyön tunteina jossain Kazakstanin takamailla. Ensimmäisenä otin taksin juna-asemalle, sillä opaskirjat varoittelivat junien täyttöasteesta ja Aktauhun päiväkausiksi jumahtamisesta. Junalippu seuraavaksi illaksi siis valmiiksi jo plakkariin niin ei tarvitse sitten ihmetellä. No lipunmyyntihän aukeni vasta aamuyhdeksältä, joten aamun tunnit vierähtivät kaikenlaisten juna-asemalla palloilevien yön kulkijoiden kanssa. Seuraavan siirtymän varmistettuani nappasin taksin kymmenen kilometrin päähän kaupungin ytimeen. Tässä vaiheessa päiväbudjetti olikin jo paukkunut komeasti yli kriittisenä pitämäni kolmenkympin, mutta pakkohan se oli kattokin löytää ensi yöksi pään päälle. Hotel Salem otti matkaajan huostaansa. Taisinpa olla koko talon ainoa vieras, ainakaan keneenkään muuhun en koko päivän aikana törmännyt. Siisti paikka kuitenkin ja vieläpä merinäköalalla.

Aktau on alunperin Neuvostoliiton kuningasidea vuodelta 1961. Jostain lähistöltä oli löydetty uraania, joten pitihän kaivostyöläisille kaupunki saada. Uraanikaivoksen viereen piti rakentaa valtava merivedenkuivauslaitos, eihän raukoilla olisi muuten ollut edes juomavettä. Muutenkin neuvostoarkkitehdit saivat tehdä Aktausta mielensä mukaisen ilman ruutukaavaa sotkevia vanhojakaupunkeja tai muinaismuistoja. Lopputuloksena tottakai "kaikkea kivaa betonista"-luomus. Neuvostoliiton hajotessa Aktauhun jäi Kazakstanin ainoa satama, joka on pitänyt kaupungin hengissä tähän päivään asti. Ja kai sitä uraaniakin avolouhoksessa vielä riittää. Ei siis ehkä tarvitse suuremmin ihmetellä miksi en muihin turisteihin törmännyt. Ihan mielenkiintoinen paikka kuitenkin päivän kuljeskella ja katsella. Mereen ei tehnyt mieli, sen verran törkeässä kunnossa olivat hiekkarannat. Seuraavana iltana hyppäsin siis junaan kohti Aralia jossa minua oli odottamassa toinen esimerkki politbyroon kekseliäisyydestä.

Puolitoista vuorokautta junassa kuluivat enimmäkseen univelkoja kuittaillen. Hassunnäköisestä kulkurista tunnuttiin olevan kovinkin kiinnostuneita ja useamman kerrain sai yrittää selittää mistä on ja mitä hittoa täällä teen. No sitähän tuli mietittyä hetkittäin itsekin, kun aavikko näytti junan ikkunasta päättymättömältä. Kahden yön ja yhden päivän kiskojen kilkatuksen jälkeen saavuttiin Aralskiin. Vielä 50 vuotta sitten Aral oli kalastuksesta elävä pikkukaupunki samannimisen järven rannalla. No Moskovan päätöksestä Kazakstanin autiomaista päätettiin tehdä puuvillapeltoja. Ja kasteluvedethän saa kätevästi Aralista, eihän nyt niin suuresta järvestä vesi voi loppua. No loppuihan se ja nykyisin rantaviivaa saa etsiä monenkymmenen kilometrin päästä. Kävelyretki entisessä järvenpohjassa oli hassu kokemus, vähän kun kuussa olisi käynyt. Pientä elpymistä oli sentään saatu aikaan vai olikohan sittenkin pelkkää vesijohtovettä jota oli näön vuoksi pumpattu pieni lampi satama-altaaseen. Toiveita kuitenkin on että järvi jonakin päivänä tulee takaisin. Puuvillapellot on lyöty pakettiin ja valtava pato rakennettu etteivät viimeiset järven rippeet valu Uzbekistanin puolelle. Kaupungin ainoalle ja ylihinnoitetulle hotellille en vähiä tengejäni halunnut antaa joten matka jatkui vielä samana iltana kohti Turkistania.

Tällä kertaa ainoastaan yön yli kestänyt junamatka, ja Turkistanissa oltiin. 3 yötä peräkkäin junassa ilman suihkua, joten aloin muistuttaa jo haisevaa trävellerihippiä. Päätin palkita itseni ihan oikealla hotellilla ja lämpimällä suihkulla. Eipä niitä budjettivaihtoehtoja tosin olisi ollut edes tarjolla. Pari kymppiä per yö maksaa kuitenkin sillointällöin ihan mielellään kunnon punkasta ja suihkusta. Turkistanin suurin ja ainoa nähtävyys on Khawaja Ahmad Yasavin mauseleumi. Jonkinlainen runoilija ja mystikko tämä Khawaja-heppu oli. Tärkeä jätkä kun kerran noin komean kuolinpesän ovat hänen kunniakseen tehneet. Omaksi harmikseni pytingin sisätilat olivat remontissa, eikä muumioitua mystikkoa näkynyt näytillä lasivitriinissä. No ulkopuolelta rakennus oli komean näköinen, joten pysähdys Turkistanissa ei ollut turha. Parturinkin löysin, tukka lähti sopuhintaan 300 tengeä eli 1,5€. Aamulla takaisin jo kodilta tuntuneeseen kolmannen luokan makuuvaunuun ja seuraavana etappina Almaty.