Kun Färsaaret viime talvena arvottiin Suomen EM-karsintalohkoon, kaikki tuulettivat. Varmat 6 pistettä ja matkakohde johon ei taatusti tulisi lähdettyä ilman näin hyvää syytä. Joku löysi saaret jopa kartalta - tuolla ne ovat keskellä merta Norjan ja Islannin välissä. Ja lunneja siellä on. Lintuja joilla on hassu nokka. Näillä ennakkotiedoilla siis reissua varailemaan. Vielä keväällä luulin että pääsisin matkaan vasta ottelua edeltävänä päivänä, joten varsin lennot Köpiksen kautta heti kun peli päivä varmistui. Vuorotteluvapaan alkajaisiksi siirtämäni kesälomanpätkä kuitenkin mahdollisti sompailut Suomessa ja Norjassa joten Köpiksen lento uhkasi jäädä käyttämättä. Onneksi kuitenkin Atlantic Airways halusi muuttaa lentoaikaani tunnilla, ja tällä verukkeella sain perua koko lennon. Niinkin pienessä kohteessa kun Tórshavn, majapaikat ja lennot täyttyvät hetkessä jos Suomen kannattajat päättävät paikalle reissata. Ja reissaavathan he, vaikkakin tällä kertaa käynnissä olevat lentiksen ja koriksen arvokisat verottivat varmasti kävijämäärää hieman.
Färsaarten oma lentoyhtiö Atlantic Airways on ainoita lentoyhtiöitä jotka saarelle lentävät. Kenttää, ja sille laskeutumista, mainostetaan yhdeksi maailman pelottavimmista, ja ehkäpä juuri siksi ilmainen alkoholitarjoilu sisältyy edelleen yhtiön palveluihin. Ainakin tällä kertaa kapteenit osasivat hommansa, lukkojarrutus tehtiin toki samalla nanosekunnilla kun koneen pyörät osuivat maahan. Kentältä Torshavniin olin tilannut kuljetuksen jo ennakolta, sillä lento oli illan viimeinen eivätkä bussit enää kulkeneet. Pimeydestä johtuen taksimatkan aikana ei maisemista päässyt nauttimaan. Jostakin auton valokeilaan ilmestyi yhtäkkiä lammasraukka, eikä kolari ollut kaukana. Hostellille saavuin ennen puoltayötä, eikä virta enää riittänyt kaupungin yöhön lähtemiseen. Paikkaa piti leirinään muutamakymmenen valaanpyynnin vastustajaa, siellä ne kuivattelijat maihinnousutakkejaan ja aktivistihuppareitaan. Hostel Kerjalonille pelmahti pienen ajan kuluttua myös korruptiolipulla paikalle lentänyt Mälkki hilpeässä nousuhumalassa. Kävin nukkumaan ja Mälkki jäi naukkailemaan jallua ja jauhamaan huoneeseemme majoittuneelle saksalaisraukalle suomalaisen hevimetallin nykytilaa.
Aamulla ulos hostellista astuessani huomasin että kaupungin keskusta oli kyllä luvatun parin kilometrin päässä, mutta pytinki oli päätetty rakentaa kukkulan huipulle, josta pudotusta alaspäin oli varmasti puolisen kilometriä. Eihän se alaspäin mennessä mikään ongelma ole, mutta pilkkopimeässä lammashakojen läpi tarpominen ylämäkeen olisikin sitten hankalampaa. Paikallisilla taksiyrittäjillä tuntui olevan vakiohinta matkalle kuin matkalle 190 kruunua, menot sitten korttelin taakse tai toiselle puolen saarta. Muutaman kymmenen tuhannen asukkaan Tórshavn oli nopeasti läpikoluttu. Tykkäsin kovasti yleisilmapiiristä puutaloineen ja kalasatamineen. Ilme ja arkkitehtuuri oli lähempänä pohjoista Englantia kuin pohjoismaita. Koska nähtävyydet oli nyt nähty, päätin mennä pubiin.
Hiljalleen Vellun ansiokkaasti ennakkovalitsemaan Irish pub Glitniriin alkoi virrata myös muita härmäläisiä. Vanhoja naamoja, uusia naamoja ja naamoja jotka olivat jo tuossa vaiheessa iltapäivää täysin naamat. Suuri mutta tiivis yhteisömme oli jälleen koossa, ja tällaisessa seurassa kuluu tunnit vartissa. Illan pimetessä kapakka oli jo ääriään myöden täynnä. Sulassa sovussa suomalaiset ja saarelaiset kumosivat tuoppejaan ja kilvoittelivat pubivisassa. Pubivisassa jossa edustamani Konttisen mauttomasti nimeämä joukkue otti voiton aihealueesta sarjamurhaajat. Kattilakoskihan ne vastaukset kaikki tiesi, liikuttiin kuulemma miehen mukavuusalueella. Yhdeksältä alkanut kolmen tunnin juo niin paljon kuin jaksat-tarjous räjäytti pankin lopullisesti, ja ajan kulkuun havahduttiin seuraavaksi valomerkin välähdellessä aamuneljältä. Ja kasilta starttaa se helkkarin lunniristeily.
En ole aivan varma teinkö aamuyön tunteina tietoisen päätöksen risteilyn väliinjättämisestä, vai unohdinko vain säätää matkavekkarini herätyksen. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä aamulla heräsin koputukseen. No Mälkkihän sieltä pelmahti sisään ärsyttävän pirteänä. "Bussi on pihassa, me tultiin hakeen sut!" Ilmeisesti huhtikuussa Facebookkiin kirjoittamani "Joo kai mä voin lähtee" tulkittiin järjestävällä taholla sitovaksi ilmoittautumiseksi. Futisforumille oli kevään ja kesän mittaan tarinoitu sivutolkulla faktaa Färsaarista, mutta edes SMJK:n tiedotus- ja hassujen eläinten vastaava Aaro ei ollut suvainnut ottaa selvää faktasta että lunni on muuttolintu. Ajelimme bussilla saaren pohjoisosaan, jossa hyppäsimme pieneen laivaan tai isoon veneeseen. Missä se nyt meneekin veneen ja laivan raja, tiedä häntä. Lunnit olivat siis jossakin Karibialla tai Kanarialla, mutta rantakalliot mereltä katsottuna näyttivät komeilta sen mitä oksentelultani ehdin maisemia katsella. Kunnia paikallisille kalastajille jotka samanlaisessa darrassa lähtevät Atlantin aallokkoon verkkoja kokemaan. Tässä yhteydessä voin muuten luvata että Mälkki mä kostan sulle vielä!
Risteilyn jälkeen matkan hintaan kuului vielä seisova pöytä. Valaanrasvan jätin ilmeisistä syistä maistamatta, mutta itse valaanliha toimi pienessä kankkusessa. Lounasseuralaiset siinä irvailivat kommelluksilleni, mutta saatiinhan taas ainakin yksi tarina lisää muisteltavaksi. Iltapäivällä tarjolla olisi ollut vielä paikallista kakkosdivarifutista, mutta väsy vei tällä kertaa voiton. Illan happy-hourit sivuutin kylmästi, mutta laskeuduin kuitenkin vuoreltani aterioimaan paikallisessa pitseriassa, jossa muuten palvelua sai selvällä suomen kielellä. Sen olen oppinut että matsipäivän aattona ei pidä liiemmin harrastaa krapulanhakuista juomista. Seuraavana aamuna olinkin virkeänä samoilemassa pitkin Torshavnia ympäröiviä kukkuloita.
Toki siirryin hyvissä ajoin myös sunnuntaina pubiin. Vielä oli saapunut pelipaikoille lisää vanhoja tuttuja, ja ottelutunnelmaan virittäydyttiin hyväksihavaituin keinoin: tiukkaa viinaa ja Tommi Läntistä. Paikalliset Tv-ryhmät ja toimittajat parveilivat baarissa haastatteluja pyydellen. Jossain vaiheessa havahduimme että matsi alkaa tunnin päästä, ja aloitimme marssille kohti Färsaarten kansallisstadionia. Ylämäkeen tarpoessamme meidät värvättiin paikalliseen tv-mainokseen jossa käsittääkseni kehotetaan suosimaan Färsaarelaisia elintarvikkeita. Kopa Färoes!
Färsaaret on vastahyökkäysjoukkue. Färsaaret on fyysinen joukkue. Färsaaret on hyvä joukkue. Eikä ole! Färsaaret on paska joukkue missä pelaa kalastajia ja putkimiehiä. Jos ikinä halutaan mennä mihinkään kisoihin, niin tällaisilla futiskääpiöillä pitää pyyhkiä lattiaa. Ainoastaan vierasvoitto ja kolme pistettä kelpaa kotiinviemisiksi. Färsaaret ei ole vuosikausiin voittanut ketään. Ensimmäisen puoliajan jälkeen Färsaaret johti peliä 1-0.
Pieni pelko alkoi hiipiä puseroon. Ei kai me nyt taas sössitä ensimmäisessä matsissa kaikkia mahdollisuuksia. 55 minuuttia pelattu ja Riski tasoitti pelin. Kyllä tämä vielä tästä. Joku uskalsi taas vähän tsänttäilläkin. Färsaarelaispääty juhli tasatilannettakin kuin kuin maailmanmestaruutta. Vartti enää, nyt vaihtoja herranjumala Mixu! Ja sieltä se tuli, Riskin toinen maali, ja heti perään Eremenkon veto ylänurkkaan. Taas oltiin menossa Ranskaan, tästä ei enää valaanpyytäjät nouse. Färsaarelaispääty lauloi edelleen. Loppuvihellys ja 1-3 taululla. Melkoista draamaa tarjoavat kyllä Huuhkajat, oli sitten vastassa Espanja tai Färsaaret, koskaan ei tiedä miten käy.
Vielä irkkupubissakin tunnelma oli ristiriitainen. Oliko tuo nyt sitten hyvä vai huono esitys? Muutaman tuopin jälkeen kysymys ei ollut enää ajankohtainen. Myös Färsaarten kannattajat tulivat juttusille. Olivat kuulemma tottuneet häviämään, joten suruun ei ollut aihetta. Ilta jatkui vielä puoleenyöhön, jolloin paikallisviranomaisten määräysten mukaan anniskelu lopetetaan. Sen verran on yhtäläisyyksiä suomalaisessa ja paikallisessa juomakulttuurissa, että tuskinpa kykenisivät maanantaiaamuisin työpaikoilleen jos baarit saisivat olla pidempään avoinna. Oli aika hyvästellä ystävät ja ottaa taksi kukkulan huipulle. Vasta keväällä nähtäisiin seuraavan kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti