Norjanmaa toi lapsilleen öljylauttoja ja sillinhajua - lauloivat Nypykät ysärillä. Sen jälkeen norjalaislapset ovat saaneet nautiskella öljyporauksen tuomasta Euroopan korkeimmasta elintasosta. Reppureissaajallehan tämä etukäteisasetelma voi tuntua painajaiselta, korkea tulotasohan yleensä tarkoittaa myös korkeita hintoja.
Tästä tietoisena lähdin rajanylitykseen Kilpisjärveltä peukalokyydillä. Suomen puolella homma oli toiminut jouhevasti, joten miksi ei siis naapurissakin. Ikuisena optimistina asetin ensimmäisen päivän tavoitteeksi Narvikin, ja vieläpä varasin sieltä yöpaikankin. Odotusajat olivat vähän pidempiä kuin kotimaassa, mutta yli tunnin värjöttelyjä yhdelläkään pientareella ei tainnut tulla. Eräällä levikkeellä sattui hauska sattuma, kun samoille apajille laahusti saksalainen rastapää. Liftarietikettiä noudattaen kaveri kysyi että sopiiko hänen jäädä samalle levikkeelle, vai siirtyykö vähän kauemmas. Sovittiin että yritetään ottaa seuraava pirssi kaksisteen, olihan siinä tihkusateessa mukavampi seisoskella kun oli juttukaveri. Narvikiin asti pääsin jo iltapäivällä, ja varaamani matkustajakoti ei valehdellut mainostaessaan sijaintiaan rautatieaseman lähellä. Talon nurkasta oli matkaa ratapihan laitimmaiseen kiskoon alle 3 metriä, ja kilinä joka tavarajunien kasaamisesta lähti melkoinen. Halvimmastakin hostellipunkasta saat Norjassa maksaa yli 40 euroa.
Narvik makailee postikorttipaikalla vuonon perällä, vuorten juuressa. Tai no mihin muualle sitä nyt Norjassa mahtuisi kaupunkia rakentamaan. Kylä itsessään on helkkarin tylsä; marketteja, parit museot, ja ärsyttävän hyvässä maalissa olevia hyvinvoivien norjalaisten asuintaloja. Majapaikasta sain hyvän vinkin että heti bräkkärimarketin takaa lähtee polku ylös vuorelle, ja vuorilta pitäisi löytyä muutama nätti järvi. Tiedä sitten paljonko siinä tuli neljän tunnin aikana nousua, mutta tätä menoa ylimääräisten kesäfestarikilojen pitäisi komeasti karista kevääseen mennessä. Mikään vuorikiipeilijä-Veikka en vielä tietenkään tässä vaiheessa ole, ryhmä tokaluokkalaisia pysyi sentään takana, mutta sauvakävelevän mummon jouduin vielä tässä vaiheessa toteamaan itseäni kovempikuntoiseksi.
Viikonloppu lähestyi ja sen mukana jalkapallokierros. Norjassa ainoana pohjoisen joukkueena pääsarjassa pelaa hassusti nimetty Bodo/Glimt. Narvikista matkaa Bodoon lienee yli 300 kilometriä, mutta lähdin yrittämään koko stinttiä yhden päivän aikana. Virheeni oli varata hostelliyö Bodosta ennakkoon, sillä liftaaminen on herkkä laji ja mitä tahansa voi tapahtua. Liikennettä vuoristoteillä oli todella vähän, ja kyydit olivat pahimmillaan ainoastaan muutaman kilometrin mittaisia. Erääseen tienmutkaan juutuin yli kahdeksi tunniksi, ja kahdeksan tunnin aikana olin taittanut ainoastaan puolet suunnittelemastani matkasta. Lopulta onni kuitenkin kääntyi ja lopulta olin perillä iltayhdeksältä. Rattia pyörittelivät tällä kertaa muun muassa saamelainen journalisti, Kosovon veteraani ja tšekkiläinen siirtotyöläinen. Hienoja tyyppejä olivat kaikki. Amy McDonaldin Where you gonna sleep tonight-kipaleen soidessa autoradiossa, kun matkaa Bodoon oli enää 10 kilometriä, tuli jotenkin voittaja-fiilis.
Kun koti-Suomessa lauantai-aamuna vasta harkittaisiin darrapizzan tilaamista, niin norjalaisetpa olivat jo kylillä reippaina juoksemassa triathlonia. Ja jos eivät itse juosseet, niin seisoivat kadun laidassa huutamassa Heijaheijaheijaa näille Alexander Stubb-klooneille. Itse söin rullakebapin, vaikkei darraa ollutkaan. Rullakebap kraanavedellä oli monesti ainoa asia mihin norjalaisrafloissa oli varaa. Hyvä säästövinkki muuten: älä ota snägärievään kaveriksi sitä kokista tai fantaa, kun veden saa monesti ilmaiseksi. Helpotuksekseni huomasin että Bodo on myös Norjan pohjoisin paikka johon pääsee rautateitse. Tai olisi päässyt Narvikiinkin, mutta ainoastaan Ruotsista. Yöjunalippujen hinnat olivat ennakkotilaajalle maltilliset. Jopa niin maltilliset että lippu tuli halvemmaksi kuin yö vandrarhemissä. Trondheimin lippu siis varaukseen, ja kohti illan ottelua.
Norjan liigassa ei loppuunmyytyjä katsomoita tarvitse pelätä, ja lipun ostamisen voi jättää portille. Tuhannelle ensimmäiselle jaetut ilmaiset graavilohet houkuttelivat paikalle kuitenkin kolmisentuhatta henkeä. Oslolaisvierailija Vålererenga oli suht samoilla sijoilla sarjassa, ja pelistä tulikin tasainen. Heijaheijaheijaa eivät sentään jalkapallokatsomossa norskitkaan huuda. Kulmapotkuissa innostuivat joskus taputtamaan ja tuomarille huudettiin välillä, mutta norjalaisen viileästi kirosanoihin sortumatta. Lopulta kotijoukkue oli parin maalin verran parempi, ja vatsa täynnä jäämeren lohta kelpasi talsia takaisin matkustajakotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti