Fäärillä on saari

Kun Färsaaret viime talvena arvottiin Suomen EM-karsintalohkoon, kaikki tuulettivat. Varmat 6 pistettä ja matkakohde johon ei taatusti tulisi lähdettyä ilman näin hyvää syytä. Joku löysi saaret jopa kartalta - tuolla ne ovat keskellä merta Norjan ja Islannin välissä. Ja lunneja siellä on. Lintuja joilla on hassu nokka. Näillä ennakkotiedoilla siis reissua varailemaan. Vielä keväällä luulin että pääsisin matkaan vasta ottelua edeltävänä päivänä, joten varsin lennot Köpiksen kautta heti kun peli päivä varmistui. Vuorotteluvapaan alkajaisiksi siirtämäni kesälomanpätkä kuitenkin mahdollisti sompailut Suomessa ja Norjassa joten Köpiksen lento uhkasi jäädä käyttämättä. Onneksi kuitenkin Atlantic Airways halusi muuttaa lentoaikaani tunnilla, ja tällä verukkeella sain perua koko lennon. Niinkin pienessä kohteessa kun Tórshavn, majapaikat ja lennot täyttyvät hetkessä jos Suomen kannattajat päättävät paikalle reissata. Ja reissaavathan he, vaikkakin tällä kertaa käynnissä olevat lentiksen ja koriksen arvokisat verottivat varmasti kävijämäärää hieman.

Färsaarten oma lentoyhtiö Atlantic Airways on ainoita lentoyhtiöitä jotka saarelle lentävät. Kenttää, ja sille laskeutumista, mainostetaan yhdeksi maailman pelottavimmista, ja ehkäpä juuri siksi ilmainen alkoholitarjoilu sisältyy edelleen yhtiön palveluihin. Ainakin tällä kertaa kapteenit osasivat hommansa, lukkojarrutus tehtiin toki samalla nanosekunnilla kun koneen pyörät osuivat maahan. Kentältä Torshavniin olin tilannut kuljetuksen jo ennakolta, sillä lento oli illan viimeinen eivätkä bussit enää kulkeneet. Pimeydestä johtuen taksimatkan aikana ei maisemista päässyt nauttimaan. Jostakin auton valokeilaan ilmestyi yhtäkkiä lammasraukka, eikä kolari ollut kaukana. Hostellille saavuin ennen puoltayötä, eikä virta enää riittänyt kaupungin yöhön lähtemiseen. Paikkaa piti leirinään muutamakymmenen valaanpyynnin vastustajaa, siellä ne kuivattelijat maihinnousutakkejaan ja aktivistihuppareitaan. Hostel Kerjalonille pelmahti pienen ajan kuluttua myös korruptiolipulla paikalle lentänyt Mälkki hilpeässä nousuhumalassa. Kävin nukkumaan ja Mälkki jäi naukkailemaan jallua ja jauhamaan huoneeseemme majoittuneelle saksalaisraukalle suomalaisen hevimetallin nykytilaa.

Aamulla ulos hostellista astuessani huomasin että kaupungin keskusta oli kyllä luvatun parin kilometrin päässä, mutta pytinki oli päätetty rakentaa kukkulan huipulle, josta pudotusta alaspäin oli varmasti puolisen kilometriä. Eihän se alaspäin mennessä mikään ongelma ole, mutta pilkkopimeässä lammashakojen läpi tarpominen ylämäkeen olisikin sitten hankalampaa. Paikallisilla taksiyrittäjillä tuntui olevan vakiohinta matkalle kuin matkalle 190 kruunua, menot sitten korttelin taakse tai toiselle puolen saarta. Muutaman kymmenen tuhannen asukkaan Tórshavn oli nopeasti läpikoluttu. Tykkäsin kovasti yleisilmapiiristä puutaloineen ja kalasatamineen. Ilme ja arkkitehtuuri oli lähempänä pohjoista Englantia kuin pohjoismaita. Koska nähtävyydet oli nyt nähty, päätin mennä pubiin.

Hiljalleen Vellun ansiokkaasti ennakkovalitsemaan Irish pub Glitniriin alkoi virrata myös muita härmäläisiä. Vanhoja naamoja, uusia naamoja ja naamoja jotka olivat jo tuossa vaiheessa iltapäivää täysin naamat. Suuri mutta tiivis yhteisömme oli jälleen koossa, ja tällaisessa seurassa kuluu tunnit vartissa. Illan pimetessä kapakka oli jo ääriään myöden täynnä. Sulassa sovussa suomalaiset ja saarelaiset kumosivat tuoppejaan ja kilvoittelivat pubivisassa. Pubivisassa jossa edustamani Konttisen mauttomasti nimeämä joukkue otti voiton aihealueesta sarjamurhaajat. Kattilakoskihan ne vastaukset kaikki tiesi, liikuttiin kuulemma miehen mukavuusalueella. Yhdeksältä alkanut kolmen tunnin juo niin paljon kuin jaksat-tarjous räjäytti pankin lopullisesti, ja ajan kulkuun havahduttiin seuraavaksi valomerkin välähdellessä aamuneljältä. Ja kasilta starttaa se helkkarin lunniristeily.

En ole aivan varma teinkö aamuyön tunteina tietoisen päätöksen risteilyn väliinjättämisestä, vai unohdinko vain säätää matkavekkarini herätyksen. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä aamulla heräsin koputukseen. No Mälkkihän sieltä pelmahti sisään ärsyttävän pirteänä. "Bussi on pihassa, me tultiin hakeen sut!" Ilmeisesti huhtikuussa Facebookkiin kirjoittamani "Joo kai mä voin lähtee" tulkittiin järjestävällä taholla sitovaksi ilmoittautumiseksi. Futisforumille oli kevään ja kesän mittaan tarinoitu sivutolkulla faktaa Färsaarista, mutta edes SMJK:n tiedotus- ja hassujen eläinten vastaava Aaro ei ollut suvainnut ottaa selvää faktasta että lunni on muuttolintu. Ajelimme bussilla saaren pohjoisosaan, jossa hyppäsimme pieneen laivaan tai isoon veneeseen. Missä se nyt meneekin veneen ja laivan raja, tiedä häntä. Lunnit olivat siis jossakin Karibialla tai Kanarialla, mutta rantakalliot mereltä katsottuna näyttivät komeilta sen mitä oksentelultani ehdin maisemia katsella. Kunnia paikallisille kalastajille jotka samanlaisessa darrassa lähtevät Atlantin aallokkoon verkkoja kokemaan. Tässä yhteydessä voin muuten luvata että Mälkki mä kostan sulle vielä!

Risteilyn jälkeen matkan hintaan kuului vielä seisova pöytä. Valaanrasvan jätin ilmeisistä syistä maistamatta, mutta itse valaanliha toimi pienessä kankkusessa. Lounasseuralaiset siinä irvailivat kommelluksilleni, mutta saatiinhan taas ainakin yksi tarina lisää muisteltavaksi. Iltapäivällä tarjolla olisi ollut vielä paikallista kakkosdivarifutista, mutta väsy vei tällä kertaa voiton. Illan happy-hourit sivuutin kylmästi, mutta laskeuduin kuitenkin vuoreltani aterioimaan paikallisessa pitseriassa, jossa muuten palvelua sai selvällä suomen kielellä. Sen olen oppinut että matsipäivän aattona ei pidä liiemmin harrastaa krapulanhakuista juomista. Seuraavana aamuna olinkin virkeänä samoilemassa pitkin Torshavnia ympäröiviä kukkuloita.

Toki siirryin hyvissä ajoin myös sunnuntaina pubiin. Vielä oli saapunut pelipaikoille lisää vanhoja tuttuja, ja ottelutunnelmaan virittäydyttiin hyväksihavaituin keinoin: tiukkaa viinaa ja Tommi Läntistä. Paikalliset Tv-ryhmät ja toimittajat parveilivat baarissa haastatteluja pyydellen. Jossain vaiheessa havahduimme että matsi alkaa tunnin päästä, ja aloitimme marssille kohti Färsaarten kansallisstadionia. Ylämäkeen tarpoessamme meidät värvättiin paikalliseen tv-mainokseen jossa käsittääkseni kehotetaan suosimaan Färsaarelaisia elintarvikkeita. Kopa Färoes!

Färsaaret on vastahyökkäysjoukkue. Färsaaret on fyysinen joukkue. Färsaaret on hyvä joukkue. Eikä ole! Färsaaret on paska joukkue missä pelaa kalastajia ja putkimiehiä. Jos ikinä halutaan mennä mihinkään kisoihin, niin tällaisilla futiskääpiöillä pitää pyyhkiä lattiaa. Ainoastaan vierasvoitto ja kolme pistettä kelpaa kotiinviemisiksi. Färsaaret ei ole vuosikausiin voittanut ketään. Ensimmäisen puoliajan jälkeen Färsaaret johti peliä 1-0.

Pieni pelko alkoi hiipiä puseroon. Ei kai me nyt taas sössitä ensimmäisessä matsissa kaikkia mahdollisuuksia. 55 minuuttia pelattu ja Riski tasoitti pelin. Kyllä tämä vielä tästä. Joku uskalsi taas vähän tsänttäilläkin. Färsaarelaispääty juhli tasatilannettakin kuin kuin maailmanmestaruutta. Vartti enää, nyt vaihtoja herranjumala Mixu! Ja sieltä se tuli, Riskin toinen maali, ja heti perään Eremenkon veto ylänurkkaan. Taas oltiin menossa Ranskaan, tästä ei enää valaanpyytäjät nouse. Färsaarelaispääty lauloi edelleen. Loppuvihellys ja 1-3 taululla. Melkoista draamaa tarjoavat kyllä Huuhkajat, oli sitten vastassa Espanja tai Färsaaret, koskaan ei tiedä miten käy.

Vielä irkkupubissakin tunnelma oli ristiriitainen. Oliko tuo nyt sitten hyvä vai huono esitys? Muutaman tuopin jälkeen kysymys ei ollut enää ajankohtainen. Myös Färsaarten kannattajat tulivat juttusille. Olivat kuulemma tottuneet häviämään, joten suruun ei ollut aihetta. Ilta jatkui vielä puoleenyöhön, jolloin paikallisviranomaisten määräysten mukaan anniskelu lopetetaan. Sen verran on yhtäläisyyksiä suomalaisessa ja paikallisessa juomakulttuurissa, että tuskinpa kykenisivät maanantaiaamuisin työpaikoilleen jos baarit saisivat olla pidempään avoinna. Oli aika hyvästellä ystävät ja ottaa taksi kukkulan huipulle. Vasta keväällä nähtäisiin seuraavan kerran.

Norjalaisia yöjunia

Vaikka liftaaminen olikin jännää ja ilmaista, aikataulu alkoi painaa jo päälle, sillä Färsaarten lentoon oli aikaa enää muutama päivä ja tuhatkunta kilometriä. Pelkät istumapaikat eivät yöjuniin montaa kymppiä maksa, makuupaikoissa hinta olisi ollut kaksinkertainen. Penkit ovat kuitenkin leveitä ja pehmeitä, ja junalipun kylkiäisiksi jaetaan torkkupeitto, matkatyyny, silmälappu ja korvatulpat, jotka olettamukseni mukaan saa pitää myös matkan jälkeen. See no evil, hear no evil-moodissa, sikiöasentoon kääriytyneenä sai nukuttua jotenkuten. Aamupala Alepasta, kamat jälleen uuteen vandrarhemiin ja kaupunkia katselemaan.

Trondheim oli ensimmäinen kunnollisen kokoinen kaupunki sitten Oulun - paljon kivoja kahviloita joissa ei ollut varaa juoda kahvia, vanhoja puutaloja joen varressa ja lenkkeileviä norjalaisia. Nettiä selaillessani huomasin että naapurikylässä olisi illalla divarimatsi. Päätin lähteä lähiömatkalle Ranheimiin tarkastamaan tilanteen. Ranheimiin pääsi kätevästi paikallisbussilla muutamalla eurolla. Norjalaisessa lähiössä ei ole harmaita kerrostaloja, siellä on siistejä omakotitaloja mäenrinteessä citymaasturit pihassa. Paikallinen kylän nimeä kantava seura on perustettu jo viime vuosisadan alkupuolella, mutta viime vuosina se on alistettu Rosenborgin farmijoukkueeksi, ja pelaa täysin norjalaisin voimin. "Stadion" oli pettymyksekseni pelkkä putkikatsomo kumimattokentän reunalla, porukkaa nyt sentään oli muutama sata. Oheispalveluista mainittakoon perinteisen makkaranmyynnin lisäksi puoliaikavohvelit. Vohvelirautahan on norjalainen keksintö. Muita norjalaisia keksintöjä ovat aerosolipullo ja juustohöylä. Meillä suomalaisilla on sentään AIV-rehu ja astiankuivauskaappi millä elvistellä. Ottelu päättyi 1-1, ilma oli kylmä mutta hilloa sai ottaa niin paljon kuin halusi.

Trondheimista Bergeniin ei ole kummoinen matka, mutta rautatieverkosto on rakennettu niin että ensin on matkustettava Osloon asti ja vaihdettava siellä Bergenin junaan. Kokeneena junamatkaajana osaan kuitenkin sulkea itseni tietynlaiseen transsitilaan jossa ajan kuluminen tai kulumattomuus menettää merkityksensä, ja kymmentuntinenkin matka tuntuu sujahtavan hetkessä. Kaksikymmentuntinen matka sujahti siis kahdessa hetkessä, ja aamulla olin Bergenissä, tällä kertaa tosin lähes koko yön valvoneena. Hostellille ei tietenkään päässyt ennen iltapäivää, joten 7 tuntia pitäisi jossakin zombiena vaellella. Ei mutta onhan mulla teltta matkassa, ajattelin. Tiesin kyllä että jokamiehenoikeudet eivät sisällä puistoissa leiriytymistä, mutta yritin etsiä suojaisan paikan josta kukaan ei muutamaan tuntiin löytäisi. Kaikki meni hyvin lähes puolille päivin asti, jolloin heräsin teltan ulkopuolelta kuuluvaan norjankieliseen molpotukseen. "Who shall go there" huusin ulos, ja vastaukseksi sain "This is the norwegian police, please come out!" Näkemisen arvoinen oli varmasti ilmeeni, kun työnsin pääni ulos teltan ovesta, mutta sitä se oli myös poliisipartiolla. Hetken mietittyään miten tällaisen irtolaisen kanssa toimitaan, antoi partio minulle 15 minuuttia aikaa kerätä kamani ja häipyä. "No Johan tässä joutaakin tähän aikaan herätä" -totesin ja pakkasin tavarani. Oikein mukavia poliiseja olivat, moikkasivatpa vielä myöhemmin kylillä kun vastaan ajoivat.

Bergenin hotelli oli siinä mielessä hassu ettei siellä ollut lainkaan henkilökuntaa. Tämä konseptihan on käytössä esimerkiksi Omena hotelleissa, mutta yhteismajoituspaikoissa vastaavaa en ole ennen nähnyt. Siellä sitten oltiin kuin BB-talossa keskenämme kaikenmaalaiset reissaajat. Juttu kulki, ja päätettiin keskiviikon kunniaksi hakea lähikaupasta muutama olut jotta juttu kulkisi vieläkin korkealentoisemmin. No ei saanut kaupasta enää ykkösolutta vahvempaa varttia yli kahdeksan. Italialaiselle kaverille oli täysin absurdi ajatus että kauppa joutuu lopettamaan kaljanmyynnin vaikka maitoa ja leipää vielä saa. Itse en vain tiennyt että Norjassa ollaan tässä asiassa tuntia meitä tiukempia. Jos blogini voi jollekin jotain opettaa, niin olkoon tämänkertainen tiedonjyvä se että Norjassa ei saa kasin jälkeen keskiolutta. Baarista olutta kuitenkin sai. Se maksoi kympin joten juotiin vain yhdet. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä olisi lento Färsaarille, jossa juotaisiin luultavasti yhdet jos toisetkin.

Haastetta budjettimatkailuun

Norjanmaa toi lapsilleen öljylauttoja ja sillinhajua - lauloivat Nypykät ysärillä. Sen jälkeen norjalaislapset ovat saaneet nautiskella öljyporauksen tuomasta Euroopan korkeimmasta elintasosta. Reppureissaajallehan tämä etukäteisasetelma voi tuntua painajaiselta, korkea tulotasohan yleensä tarkoittaa myös korkeita hintoja.

Tästä tietoisena lähdin rajanylitykseen Kilpisjärveltä peukalokyydillä. Suomen puolella homma oli toiminut jouhevasti, joten miksi ei siis naapurissakin. Ikuisena optimistina asetin ensimmäisen päivän tavoitteeksi Narvikin, ja vieläpä varasin sieltä yöpaikankin. Odotusajat olivat vähän pidempiä kuin kotimaassa, mutta yli tunnin värjöttelyjä yhdelläkään pientareella ei tainnut tulla. Eräällä levikkeellä sattui hauska sattuma, kun samoille apajille laahusti saksalainen rastapää. Liftarietikettiä noudattaen kaveri kysyi että sopiiko hänen jäädä samalle levikkeelle, vai siirtyykö vähän kauemmas. Sovittiin että yritetään ottaa seuraava pirssi kaksisteen, olihan siinä tihkusateessa mukavampi seisoskella kun oli juttukaveri. Narvikiin asti pääsin jo iltapäivällä, ja varaamani matkustajakoti ei valehdellut mainostaessaan sijaintiaan rautatieaseman lähellä. Talon nurkasta oli matkaa ratapihan laitimmaiseen kiskoon alle 3 metriä, ja kilinä joka tavarajunien kasaamisesta lähti melkoinen. Halvimmastakin hostellipunkasta saat Norjassa maksaa yli 40 euroa.

Narvik makailee postikorttipaikalla vuonon perällä, vuorten juuressa. Tai no mihin muualle sitä nyt Norjassa mahtuisi kaupunkia rakentamaan. Kylä itsessään on helkkarin tylsä; marketteja, parit museot, ja ärsyttävän hyvässä maalissa olevia hyvinvoivien norjalaisten asuintaloja. Majapaikasta sain hyvän vinkin että heti bräkkärimarketin takaa lähtee polku ylös vuorelle, ja vuorilta pitäisi löytyä muutama nätti järvi. Tiedä sitten paljonko siinä tuli neljän tunnin aikana nousua, mutta tätä menoa ylimääräisten kesäfestarikilojen pitäisi komeasti karista kevääseen mennessä. Mikään vuorikiipeilijä-Veikka en vielä tietenkään tässä vaiheessa ole, ryhmä tokaluokkalaisia pysyi sentään takana, mutta sauvakävelevän mummon jouduin vielä tässä vaiheessa toteamaan itseäni kovempikuntoiseksi.

Viikonloppu lähestyi ja sen mukana jalkapallokierros. Norjassa ainoana pohjoisen joukkueena pääsarjassa pelaa hassusti nimetty Bodo/Glimt. Narvikista matkaa Bodoon lienee yli 300 kilometriä, mutta lähdin yrittämään koko stinttiä yhden päivän aikana. Virheeni oli varata hostelliyö Bodosta ennakkoon, sillä liftaaminen on herkkä laji ja mitä tahansa voi tapahtua. Liikennettä vuoristoteillä oli todella vähän, ja kyydit olivat pahimmillaan ainoastaan muutaman kilometrin mittaisia. Erääseen tienmutkaan juutuin yli kahdeksi tunniksi, ja kahdeksan tunnin aikana olin taittanut ainoastaan puolet suunnittelemastani matkasta. Lopulta onni kuitenkin kääntyi ja lopulta olin perillä iltayhdeksältä. Rattia pyörittelivät tällä kertaa muun muassa saamelainen journalisti, Kosovon veteraani ja tšekkiläinen siirtotyöläinen. Hienoja tyyppejä olivat kaikki. Amy McDonaldin Where you gonna sleep tonight-kipaleen soidessa autoradiossa, kun matkaa Bodoon oli enää 10 kilometriä, tuli jotenkin voittaja-fiilis.

Kun koti-Suomessa lauantai-aamuna vasta harkittaisiin darrapizzan tilaamista, niin norjalaisetpa olivat jo kylillä reippaina juoksemassa triathlonia. Ja jos eivät itse juosseet, niin seisoivat kadun laidassa huutamassa Heijaheijaheijaa näille Alexander Stubb-klooneille. Itse söin rullakebapin, vaikkei darraa ollutkaan. Rullakebap kraanavedellä oli monesti ainoa asia mihin norjalaisrafloissa oli varaa. Hyvä säästövinkki muuten: älä ota snägärievään kaveriksi sitä kokista tai fantaa, kun veden saa monesti ilmaiseksi. Helpotuksekseni huomasin että Bodo on myös Norjan pohjoisin paikka johon pääsee rautateitse. Tai olisi päässyt Narvikiinkin, mutta ainoastaan Ruotsista. Yöjunalippujen hinnat olivat ennakkotilaajalle maltilliset. Jopa niin maltilliset että lippu tuli halvemmaksi kuin yö vandrarhemissä. Trondheimin lippu siis varaukseen, ja kohti illan ottelua.

Norjan liigassa ei loppuunmyytyjä katsomoita tarvitse pelätä, ja lipun ostamisen voi jättää portille. Tuhannelle ensimmäiselle jaetut ilmaiset graavilohet houkuttelivat paikalle kuitenkin kolmisentuhatta henkeä. Oslolaisvierailija  Vålererenga oli suht samoilla sijoilla sarjassa, ja pelistä tulikin tasainen. Heijaheijaheijaa eivät sentään jalkapallokatsomossa norskitkaan huuda. Kulmapotkuissa innostuivat joskus taputtamaan ja tuomarille huudettiin välillä, mutta norjalaisen viileästi kirosanoihin sortumatta. Lopulta kotijoukkue oli parin maalin verran parempi, ja vatsa täynnä jäämeren lohta kelpasi talsia takaisin matkustajakotiin.

Matkalla pohjoiseen

Taas on päästy viettämään vuorotteluvapaaherran elämää, ja eväät on tällä kertaa pidemmät kuin koskaan. Kauaksi aikaa en Riihimäkeä jäänyt perjantaisen kellokortin leimaamisen jälkeen ihmettelemään, vaan parissa tunnissa oli omaisuus lastattu pakettiautoon. Pahvilaatikot ja Ikean sohva matkasivat Elimäelle, itse hyppäsin Lahden junaan. Lahdesta Onnibussin pikavuoro Ouluun starttasi yhdeltä yöllä. Onnekseni sain vallattua kaksi vierekkäistä penkkiä itselleni, joten nukkuminen sikiöasentoon käpertyneenä onnistui jotenkuten.

Aamulla oltiin Oulussa. Kaupunki oli muutaman reissun jäljiltä jo tuttu, joten tyydyin istuskelemaan torikahvilassa poliisipatsaan valvovan silmän alla koko aamupäivän. Paikallinen maajoukkuekannattajapiireistä tuttu kaverini oli jo aiemmin luvannut majapaikan joten hotelliin ei ollut tarvetta mennä. Ainoa syy Oulussa pysähtymiseen oli AC Oulu - KTP divarimatsi. Aiemmin olin jo haaveillut että nousu liigaan varmistuisi tässä pelissä, mutta muutamat hävityt pelit pitkittävät nousujuhlia harmittavasti sen verran etten pääse shamppanjapulloja posauttelemaan. Tästä pelistä en uskaltanut vierasvoittoa edes toivoa, sen verran kovassa vireessä olivat oululaiset. Tasapelin sentään saivat raavittua kasaan. Tyytyväinen pitänee olla, kun ei PK-35 sen enempää pisteitä omasta pelistään saanut. Pelin jälkeen siirryttiin oululaisfanien kanssa terassille, oikein mukavaksi joukoksi osoittautuivat. Majoittajani, jonka nimi jätettäköön tässä nyt mainitsematta, taisi ottaa muutaman tuopin liikaa. Taksijonoa kohti talsiessamme kaveri kaatui suorilta jaloilta selälleen ja kopautti kallonsa katuun. Kumahdus oli sen verran komea ettei auttanut kun soittaa ambulanssi paikalle takaraivoa tarkastelemaan. Kaveri vietiin keskuskorjaamolle ja itse vetäydyin hotelliin nukkumaan. Pieni takapakkia päiväbudjettiin, mutta pihistellään sitten jostain muualta.

Aamuksi olin jo ennakkoon ostanut junalipun Rovaniemelle. Rovaniemelle siksi että paikallinen keskuskenttä on ainoa joka on ruksaamatta yli käytyjen Veikkausliigastadioneiden listasta. Kaupungin suurin nähtävyys lienee Lordin-aukio. No se nyt on pelkkä tori missä on betonitolppa bändin kädenjäljillä ja nimmareilla. Ei pyrotekniikkaa eikä mitään. Ounasvaarallekin kerkesin kiipeämään, ei mitenkään sykähdyttävä paikka, mutta ylhäältä näkötornista oli sentään komeat maisemat. Arvoon kauan mennäkö leirintäalueelle prismasta ostetun taatusti vettä pitämättömän telttani kanssa, vai maksaa muutama kymppi enemmän hostellista. Saderintama teki päätöksen puolestani, joten taas paukutettiin päiväbudjettia. Sama vesikeli jatkui myös koko RoPS - MIFK pelin ajan, ja keskuskentällä vain 1000 ensimmäistä mahtuvat katoksen alle. Stadion on melkoinen sekamelska verkkoaitaa, merikontteja, puupenkkejä ja juoksuratoja. Remontti edistynee sitä mukaa kun rahaa saadaan lisää, eli hitaasti. MIFK vei itse peliä miten lystäsi ja otti selkeän voiton. RoPSilla oli myös kannattajaryhmät molemmin puolin pääkatsomoa. Välillä ne lauloivat, välillä kiroilivat ja söivät makkaraa.

Enää en itselleni sallinut pröystäilyä, joten 80€ maksava Kilpisjärven bussilippu jäi ostamatta. Sen sijaan heittäydyin kanssaihmisten armoille ja asemoin itseni peukalo pystyssä valtatien varteen. Kokeilu osoittautui menestykseksi. Matka joka bussilla olisi kestänyt 10 tuntia, taittui liftaten kuudessa. Joka kerralla auto pysähtyi viimeistään vartin jälkeen. Pisimmän matkan taitoin rovaniemeläisen eläköityneen taideopettajapariskunnan kyydissä. Auttavaista porukkaa nuo lappalaiset. Illalla minulle jäi vielä hyvää aikaa kivuta Saanatunturille. 2 tuntia kestänyt nousu veti jalat hapoille, mutta olipahan hienot näkymät ja voittaja fiilis kun ylös asti pääsi. Seuraavana päivänä vaeltelin vielä esimerkillisen hyvin merkittyjä polkuja pitkin Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapyykille. Lähes 15 kilometriä ylämäkeä, alamäkeä, kivikkoa ja risukkoa, mutta toisaalta maisemia joihin ei takuulla muualla Suomessa törmää. Kilpisjärven pikkukylä oli kaikenkaikkiaan positiivinen yllätys, ja kohoaa kyllä ihan lempparipaikkojen joukkoon Suomessa.

Tuntui hyvältä aloittaa reissu kotimaasta. Ensimmäiset päivät menevät kuitenkin aina vähän ihmetellessä ja totutellessa. Ja jos alkajaisiksi lentelee johonkin kehitysmaahan, voi kulttuurishokki olla melkoinen. Kuvia en nyt voi lisäillä, kun ei ole vielä löytynyt sellaista USB-piuhaa millä saa kamerasta kamat tablettiin.