Milagro de Gijón

Vastassa hallitseva Euroopan- ja maailmanmestari. Paikalla yli viisisataa Suomen maajoukkueen fanaattisinta kannattajaa. Pelipaikkana idyllinen pikkukaupunki Atlantin rannalla. Kaikki ainekset loistavalle jalkapalloviikonlopulle siis. Konkurssin partaalla keikkuva Iberia sai kuin saikin lennätettyä allekirjoittaneen paikalle torstai-illaksi. Toisin kävi monille saksalaiseen täsmällisyyteen luottaneille, kun Lufthansan työntekijät päättivät lakkoilla hankalimmalla mahdollisella hetkellä. Ensivaikutelma kaupungista rosoisen Marokon jälkeen oli "Onpas täällä puhdasta". Sen enempää ihmettelemättä hotellille nukkumaan ja juhlapäivää odottamaan.

Perjantai aamu valkeni pilvisenä ja koleana. Tämä ei kuitenkaa tunnelmaani latistanut, tapaisinhan pitkästä aikaa taas vertaistukiryhmäni anonyymit jalkapalloaddiktit. Hieman puolenpäivän jälkeen kannattajian kokoontumispaikaksi valitulla Vino Del Incan terassilla kävikin jo kuhina. Edellisenä iltana paikalle saapuneet kertasivat viime yön senoritojen metsästysretkeään, kaupunkiin juuri saapuneet yrittivät saada kaksin käsin varaslähdön ottaneita kiinni. Vanhoja ystäviä tavattiin, uusia tuttavuuksia solmittiin, menneitä retkiä lämmöllä muisteltiin ja kotiinjääneiden aktiivien motiiveja arvuuteltiin. Niinkuin hyvässä seurassa aina, oli kello yllättäen syöksähdellyt jo iltaan ja tuli aika siirtyä kohti Stadio el Molinonia. Paikalle marssittiin läpi kaupungin paikallisen poliisin ystävällisessä ohjauksessa. Myös Gijonilaisille tapahtuma oli varsin erityinen, edellisen kerran karsintaottelu oli pelattu kaupungissa yli 15 vuotta sitten Fär-saaria vastaan. Ottelu olikin loppuunmyyty jo kauan sitten, joten edessä oli taistelu kiistatta maailman parasta maajoukkuetta vastaan sen omalla täydellä kotistadionillaan.

Meidät ohjattiin omaan karsinaamme stadionin kulmaan, ja odotus alkoi. Viimein joukkueet marssivat kentälle ja Maamme-laulu kajahti ilmoille. Romanialaistuomari vihelsi ottelun käyntiin ja ennalta tuhoon tuomittu kamppailu karsintapisteistä alkoi. Kymmenen minuutin jälkeen muistan tokaisseeni vieruskaverilleni "Tulee pirun pitkät 90 minuuttia". Mixu Paatelainen oli parkkeerannut koulubussinsa Niki Mäenpään maalin eteen, ja isännät pyörittivät peliään ja kierrättivät palloa laidalta toiselle, kuin iskun paikkaa odottava kobra. Espanjan peli oli kuin FC Barcelonan peli tehottomimmillaan. Täydellisestä pallonhallinnasta huolimatta se ei päässyt kunnon laukaisupaikoille, ja Suomi ohjasi pelin järkevästi laitoihin. Ensimmäisen puoliajan päättänyt vihellys herätti ensimmäistä kertaa toiveet että täältähän saattaa ihan oikeesti irrota jotain kotiinviemisiäkin.

Puoliajalla perinteiset arvuuttelut lopputuloksesta ja myytävän oluen alkoholipitoisuudesta. Viereisessä katsomossa Espanjalaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä, eihän tämän näin vaikeaksi pitänyt mennä. Heti toisen puoliajan alkuun spanskit siirtyivät kuitenkin 1-0 johtoon kulmapotkuhässäkästä. Katsomossamme laulu ei luonnollisestikaan tauonnut, vaan omia kannustettiin hamaan loppuun asti. Palkinto saatiin reilut kymmenen minuuttia ennen loppua, kun jollain käsittämättömällä tavalla pallo oli silmänräpäyksessä hyökkäyspäässä ja verkon perillä. Suomi-sektio meni Pukin maalista täysin pähkinöiksi, kaikkea vastaantulevaa halattiin, ja Gijonin yöhön karjuttiin jokainen varastosta löytynyt tilanteeseen sopiva voimasana. Viidessä minuutissa silmitön riemu muuttui kärsimättömäksi odotukseksi. Yliajalla annettua Espanjan lahjakulmaa ei monikaan uskaltanut katsoa, niistä kun ei ennenkään ole hyvää seurannut. Tällä kertaa keskitys katkesi onneksi ensimmäiseen mieheen, ja juhlat pääsivät alkamaan. Stadion tyhjeni nopeasti - paitsi suomalaiskatsomo jossa laulu jatkui vielä 10 minuuttia ottelun päättymisen jälkeen, ja vielä muutaman kilometrin kävelymatkan takaisin keskustaan. Usein maajoukkuereissut ovat upeita reissuja ottelusta huolimatta, tänään aihetta juhlaan oli myös tuloksen takia. Ja juhliahan me jaksoimme hyvässä seurassa aamuun asti. Gijonilaiset tulivat reilusti onnittelemaan, olimme taas se sympaattinen joukkue jolle on mukava hävitä, jos jollekin on pakko hävitä. Tai no tasapelihän se kuitenkin taisi vain olla. Jossakin vaiheessa meitä luonnollisesti pyydettiin poistumaan. Ennen nukkumaan menoa oli vielä katsottava youtubesta maali muutamaan kertaan ikäänkuin varmistaakseen ettei kaikki ollutkaan pelkkää hyvää unta.

Seuraavana päivänä tarinointi Vino del Incan terassilla jatkui. Kaikilla oli hymy huulillaan, ja pöytäseueessamme tässä hyvän olon euforiassa innostuttiin jopa kehumaan Hannu Tourua. Suomalaisen - ja kansainvälisenkin - jalkapallon ongelmat ratkaistuamme päätimme joukolla suunnata kohti naapurikaupunkia jossa Real Oviedo kohtaisi kolmannen sarjatason ottelussa Zamoran. Matkaan lähdettiin Valkeakoskelaisporukan vuokra-autolla. Mukavia miehiä, kiitokset vielä kyydistä näin jälkikäteen. Stadion löytyi, auto jätettiin mutaponniin lehmähaan laitaan ja liput ostettiin halvimmille paikoille. Ottelu oli mielenkiintoinen, alussa Zamora meni 2-0 johtoon, mutta kotijoukkue rakensi tapahtumaan draaman kaaren vieden lopussa pisteet maalein 3-2. Ottelun tauottua vedimme vielä muutamat Suomi-chantit Pohjanmaalaisen setämiehen johdolla ja palasimme pääkallopaikalle Gijoniin. Väsy yllätti nopeasti, joten hotellille hetkeksi nukkumaan ennen 05:00 herätystä ja kotimatkalle lähtöä. Tätäkin reissua muistellaan varmasti vielä vuosien jälkeen, ja oli hienoa olla kokemassa se upeiden ihmisten seurassa. Valko-Venäjällä nähdään!          

Aikahyppy Fèsiin

Viimeiseksi etapiksi Marokon kiertueella valikoitui Fes, jonka autovapaa vanhakaupunki on maailman suurin.  Medinan sokkeloihin sukeltaessa tuli melkoinen Sam Beckett-fiilis, tuntui kuin olisi siirtynyt ajanlaskussa viitisensataa vuotta taaksepäin. Aasi oli kuormajuhtana vielä kovassa käytössä, törmäsinpä paikalliseen kaasupullonjakelijaankin joka aasin selästä nakkeli nestekaasuja asiakkailleen. Suunnistaminen pikkukujien labyrintissa on täysin mahdotonta, ja paras keino nauttia Medinan tunnelmasta onkin rehellisesti hukata itsensä, haahuilla aikansa ympäriinsä ja jalkojen väsyessä maksaa muutama dirhami pikkupojalle joka mielellään taluttaa eksyneen turistin lähimmälle ulosmenoportille. Majoitukseksi otin jälleen perinteisen Riadin, jota pyöritti sekalainen joukko paikallisia miehiä. Tai käytännössä paikkaa piti pystyssä talon ainoa naistyöntekijä, miesten keskittyessä lähinnä sohvalla löhöilyyn, hasiksen poltteluun ja vieraiden viihdyttämiseen.

Myös Fesissä pelaa kaksi pääsarjajoukkuetta: Wydad ja Maghreb. Saapumispäivälle oli allakoitu Wydadin ottelu Moghren Tetouania vastaan. Myös Fesissä stadion on rakennettu kauas keskustasta, täällä se tosin on ymmärrettävää, kun koko keskusta on Unescon maailmanperintölistalla. Tuskinpa kieroinkaan kunnanisä kehtaisi sinne puskutraktoreita päästää futiskenttää raivaamaan. Kyyti stadikalle hoitui kätevästi kun yksi sohvalla makailevista kylänmiehistä oli omalla autollaan matkalla samoille kulmille. Taksin löytäminen takaisinkaan päin ei pitänyt olla ongelma, vieressä kun sijaitsee yliopistollinen sairaala, johon kohtuuhintaiset kauniinpunaiset petit-taksit kuskaavat rampoja ja muita vaivaisia jatkuvana virtana. Stadikka löytyi miljoonakaupungin laidalta, se oli pitkälti saman näköinen kuin Rabatin ja Casablancankin betonimöhkäleet.

Lippukojuja ei taaskaan tuntunut näkyvän missään, mutta otin suunnan kohti porttia jossa näkyi ja kuului olevan jonkinlainen hässäkkä käynnissä. Järkkäreiden kanssa siinä kiisteltiin oikein porukalla, toiset tuntuivat pääsevän sisään toiset eivät. Itsekin yritin ouikahtaa portista sisään, mutta makkarapalkkalainen nappasi niskasta kiinni, näköjään tuossa vaiheessa olisi lippu pitänyt jo olla. Siinä sitten kyselemään "ticket,piljet,sivuplee?" Ei tuntunut tehoavan ja minut viittoiltiin pois jonoa tukkimasta. Komisario Columbon näköinen käppänä, sinapinvärisessä trenssitakissaan kuitenkin pelasti tilanteen käskyttämällä järkkärit päästämään minut sisään. Ei ollut ensimmäinen kerta kun näissä vähän eksoottisemmissa paikoissa minua luullaan kykyjenetsijäksi. "You don't pay, very welcome!" totesi Peter Falk, enkä siinä sitten tohtinut korjata ettei tässä mitään uusia supertähtiä Euroopan kentille olla etsimässä.  

Otin paikan pääkatsomosta lipan alta, ja sinne oli etsiytynyt myös suurin osa kotijoukkueen kannattajista, sillä kenttää kasteli melkoinen ukkoskuuro. Vierasmatkalaisia oli paikalla useita satoja, ja hetkittäin he saivatkin ilmoille enemmän ääntä kuin kotijoukkueen pääkatsomoon sateensuojaan juosseet fanit. Peli oli jännittävä ja hyvätasoinen märästä kentästä huolimatta. Wydad voitti 2-1, kukaan ei tapellut, mellakkapoliisia ei tarvittu ja suklaapatukoita kaupitelleet pikkupojat taatusti söivät itse enemmän Marsseja kuin saivat myytyä. Matsin jälkeen taksi löytyi heti, hinta reilun kymmenen kilometrin matkasta oli vähintäänkin reilu 5€. Halvemmallakin olisin päässyt jos olisin hintaa tingatessa tajunnut ensin katsoa että nyt sattui kohdille maan ensimmäinen taksi jossa on toimiva taksamittari.

Yhteenvetona Marokon turneesta todettakoon että jalkapallo täällä on hyvätasoista ja siihen suhtaudutaan asiaankuuluvalla intohimolla. Kaupungit ovat keskenään erilaisia, joten mielenkiinto pysyy kivasti yllä kun tasaisin väliajoin vaihtaa maisemaa. Hintataso on edullinen, rahaa kului yhdentoista päivän aikana noin 400 euroa, sisältäen majoitukset, sapuskat, tupakit, juna- ja matsiliput ja hihastanykijöille jaetut pikkuhilut. Kehuttakoon että alkoholiin tai muihin päihteisiin rahaa meni tasan 0 euroa. Huomenna matka jatkuu vielä muutamaksi päiväksi Espanjan Gijoniin, ja siellä aion hankkiutua jo matsipäivän aamuna sellaiseen kumaraan että matka&känniääliövastaava T Nätkinniemi saa kantaa minut adjutanttiensa avustamina otteluun ja sieltä pois. Salem aleikum vaan kaikille!      







 

Afroliigaa Casablancassa

Tangierin piipahdus tuntui vähän hukkareissulta, kun ei kaupungissa ollut otteluja tarjolla, enkä ilmapiiristäkään sen kummemmin perustanut. Onneksi junalla pääsee, ja perjantai-iltana olinkin jo ihmettelemässä Casablancaa. Marokon bisneskaupungiksi tituleeratussa Casablancassa ei ole ahdasta vanhaakaupunkia mattokauppiaineen tai kujat tukkivia muuleja sekalaisine kuormineen. Ja sehän oli tervetullutta vaihtelua. Kaupungin arkkitehtuuri on näkemisen arvoista, leppoisilla bulevardeilla kelpaa käyskennellä ja kahviloissa siemailla kaikenmaailman erikoiskahveja. Majoitukseksi valitsin teeman mukaan ihan oikean hotellin ikiomalla huoneella ja suihkulla. Varsinaisia nähtävyyksiähän tuolla ei Hassan tokan moskeijaa lukuunottamatta ole. Ihan vaikuttavan näköinen pytinki se oli, tosin hartaana ateistina en sisään tohtinut, enkä tiedä olisiko sinne pakana edes päässyt.

Casablanca on kiistatta Marokon jalkapallopääkaupunki, kaupungin herruudesta taistelevat Wydad ja Raja. Alunperin haaveissani oli nähdä näiden kahden välinen derby, joka on ehkä koko maanosan suurin yksittäinen ottelu. Ohjelmat menivät kuitenkin helmikuussa täysin uusiksi, kun paikalliselta palloliitolta ilmeisesti unohtui Afrikan mestaruusturnauksen aiheuttama sarjatauko. Eipä siinä, seurajoukkueiden confederaatiocuppia, joka on Afrikkalainen vastine euroliigalle, oli lauantai-illan ratoksi tarjolla. Wydad Casablanca kohtasi siis Togolaisen As Douanesin ja ainakin oman ymmärrykseni mukaan parin voittaja jatkaa lohkovaiheeseen.


Melkeinpä riemunkiljahduksia allekirjoittaneessa aiheutti fakta että stadion  Mohammed V, jonka kaupungin molemmat joukkueet jakavat, sijaitsee kävelymatkan päässä hotellistani. Taksejakin luulisi siis saavan kätevästi molempiin suuntiin. Marokossa muuten joka toinen asia tuntuu olevan nimetty viidennen Mohammedin mukaan, täytyy olla eritärkeä jätkä. Ottelun myöhäinen päättymisaika 22 ja osia mietitytti kuitenkin sen verran että päätin kävellä itsepiirtämäni kartan turvin stadikalle, jotta näen onko reitti sellainen että sen viitsii pimeässäkin rauhallisin mielin käppäillä takaisin. "Tuosta kulmalta kun tullessakin muistaa kääntyä vasempaan niin ei löydä itseään hökkelikylästä. Joo tää on ihan kakunpala". Lipputoimistoa ei tahtonut löytyä betonikolossin mistään kulmalta, mutta avuliaat santarmit sujuvalla Ranskalla neuvoivat oikeaan suuntaan. Tai kaksi ensimmäistä neuvoi väärään, mutta kolmannen kohdalla natsasi. Lippuja myytiin paperiarkin kokoisesta aukosta joka oli peltisaksilla väkerretty viiden jalan merikontin kylkeen. Työnsin pääni sisään luukusta ja minua tuijotti hölmistyneen näköinen käppänä. Hetken toisiamme ihmeteltyämme olin 100 dirhamia köyhempi ottelulipun omistaja.

Oikea sisäänmenoporttikin löytyi lopulta, ja parhaille paikoillehan sitä tälläkin kertaa pääsi. Muutaman metrin päässä Togolaisjoukkueen johto pönötti kahta numeroa liian pienissä pikkutakeissaan. Anteeksi rasistinen ilmaisuni, mutta kaverit näyttivät juuri siltä että jalkapallojoukkueen lisäksi olisivat varmasti kykeneviä pyörittämään myös toimivaa sotilasjunttaa. Joukkueet saateltiin asiaankuuluvien hymnien kaikuessa kentälle, ja ottelu alkoi. Nopeasti kävi ilmi että Douanesin pelaajat ovat joka osa-alueella muutaman askeleen isäntiä jäljessä. Puolentunnin kohdalla peli oli jo 2-0 kotijoukkueelle ja vastustajan laitapakkikin lähtenyt kahden keltaisen kortin saattelemana kohti kotimatkaa. Wydad-kannattajien valikoimasta löytyi ilotulitusraketteja ja laulelmia jotka etäisesti muistuttivat 80-luvun finnhitsejä. Ainakin yhden Marion Rungin ikivihreän olin tunnistavinani. Saattoi se olla Katri-Helenakin, tiedä nyt näistä. Ottelun tunnelma ei kuitenkaan missään vaiheessa kohonnut mitenkään järisyttävän megalomaaniseksi.

Lopputulos 3-0 antaa Wydadille hyvät asetelmat ensi kuussa pelattavaa vierasottelua ajatellen. Täytyykin muistaa katsoa josko Togolaiset sittenkin kykenevät ihmeeseen kotonaan. Itse en kotimatkallani eksynyt hökkelikylään, mutta en onnistunut taksiakaan saamaan. Kolmen kilometrin iltakävelyn väsyttämänä siis nukkumaan ja seuraavana aamuna kohti uusia seikkailuja.

Rabat - Rauhaa ja väkivaltaa

Matka Marrakechista jatkui siis Rabatiin. Marokon rautatiet osoittautuivat jo tässä vaiheessa loistavaksi tavaksi päästä paikasta toiseen. Viiden tunnin junamatkasta selvisi alle kymmenen euron hintaan ja juna-asemat tuntuvat olevan täysin häslinkivapaata aluetta. Marokon hallinnollinen pääkaupunki Rabat ei ole mitenkään erityisesti turistien suosiossa, ja tämän sai huomata majapaikkaa etsiessä. Reppureissaajan budjetille sopivaa vaihtoehtoa ei tahtonut löytyä millään, ja lopulta oli tartuttava lähes 50€/yö maksavaan huoneeseen Marokkolaistyylisessä majatalossa eli Riadissa. Ensinäkemältä kaupunki tuntui Eurooppalaiselta ja selkeältä - leveitä katuja, suuria puistoja ja komeita suuria rakennuksia. Pienehkössä Medinassa sai käyskennellä melko rauhassa, joka oli melkoinen yllätys Marrakechin hihastavetäjien jälkeen. Kaikinpuolin miellyttävä kaupunki päivän- parin pysähdykseen.

Tottahan tännekin tultiin jalkapallon takia. Paikallispeli FUS Rabat - FAR Rabat pelattaisiin prinssi Moulay Abdallahan stadionilla ja tottahan tonttimaa on täälläkin ollut edullisinta keskustan ulkopuolella. Jonkinlaisia metrosporia kylällä näytti risteilevän, mutta eipä niistä ollut apua kun kulkivat kaikki väärään suuntaan. Majataloa rautaisella otteella pyörittäviltä siskoksilta löytyi kuitenkin ratkaisu. Sattuivat tuntemaan juuri sopivan luotettavan kaverin joka voisi lähteä kyydityskeikan heittämään pientä korvausta vastaan. Hyvältähän tuo suunnitelma kuulosti joten sovittiin että siinä viiden hujakoilla tämä tutuntuttu tulisi hakemaan hostalta ja palauttaisi matsin jälkeen samaan paikkaan. Juurikin näin pitää majoitusalan yritysten toimia. Kuunnellaan asiakkaan tarpeet ja sitten laitetaan asiat tapahtumaan.

Kuski saapui sovittuna ajankohtana ja oikeinpa mersulla ajaen. Yllätyksekseni takapenkillä istui jo valmiiksi kaksi FAR Rabatin väreihin sonnustautunutta kaveria. Oussama ja Mohamad osoittautuivat molemmat hienoiksi jätkiksi ja koviksi futismiehiksi, yhteistä kieltä ei vaan tahtonut oikein löytyä, Ranskan puhumisesta tai edes ymmärtämisestä olisi tässäkin tapauksessa ollut hyötyä. Lippujenostamisprosessiin sisältyi paljon arabiankielistä kiistelyä ja käsien huitomista, siinä luultavasti taivuteltiin lipunmyyjää ympäri päästämään gringo sisään kannattajakatsomoon. Lopulta tiketti oli kuitenkin kädessä ja matka jatkui kohti FAR:n kannattajapäätyä. Otimme paikat betonikatsomon ylimmiltä riveiltä ns. smjkkä-paikoilta, missä oli pieni lippa sateensuojaksi. Keli tosiaan oli melko huono, ja hetken näytti jo siltä että koko ottelu joudutaan perumaan. Vaikka FAR oli merkitty vierasjoukkueeksi oli heidän päätynsä ainoa jossa oli kunnolla porukkaa. FUS Rabatin kannattajia otteluissa ei näkynyt ainuttakaan ja pitkien sivujen katsomoissakin väkeä oli vain muutamia satoja. FAR:n päässä tunnelma kuitenkin kohosi alkuvihellyksen lähestyessä ja vähän sen jälkeen saatiin katsomoon tohinaa kun jokunen sata FAR:n kannattajaa, jotka olivat ilmeisesti sniikanneet itsensä sisään jostakin rynnivät itsensä poliisien estelyistä huolimatta pitkältä sivulta päätykatsomoon.

Vaikka valtavasta stadionista oli saatu täytettyä vain yksi pääty ehkä noin kahdella tuhannella innokkaalla, oli tunnelma läpi koko ottelun hieno. Tällainen vähän erikoisemman näköinen vieras otettiin porukassa hyvin vastaan, yläfemmoja tultiin heittelemään ja tunsin olevani erittäin tervetullut vieras. Mellakkapoliisien kanssa pojat eivät olleet yhtä hyvää pataa. Muutaman kerran alakatsomossa nähtiin jonkinlaista kärhämää ja kaikki käsiin osunut irtaimisto viskottiin poliisien niskaan. Myös katsomossa kiertelevä makkaranmyyjä joutui attentaatin kohteeksi, ja Kabanossit siirtyivät parempiin suihin nollahinnalla. Kunnolla aihetta lauluun saimme toisella puoliajalla kun FAR siirtyi 0-1 johtoon. Tämä tilanne kesti loppuun asti ja FAR vahvisti asemaansa sarjan kärjessä. Matsin jälkeen otimme vielä muutamat valokuvat ja lähdettiin isoimman ihmismassan kaikottua ulos vesisateeseen. Stadionin ulkopuolella olikin melkoisen hulinat käynnissä, ihmisiä juoksenteli sinne tänne ja mellakka-aitaa kaatui. Luovimme tiemme mahdollisemman nopeasti paikalle johon meidät oli jätettykin. Tuttu valkoinen kasarimersu löytyi ja lähdimme liikkeelle. Matkalla hehkutettiin vielä radiosta Barcan upeaa tulosta Milania vastaan. Takaisin majapaikalle päästyäni hyvästelin nämä hienot miehet ja painuin koisimaan jälleen yhtä kokemusta rikkaampana.

Rabatista otin seuraavana päivänä junan Tangeriin. Kaupungista olin kuullut ennakkoon enimmäkseen negatiivista sanottavaa, mutta piti näköjään itse tulla toteamaan että melkoinen läävähän tämä sanalla sanoen on. Hostelli on kuitenkin kattoterasseineen mukava joten mikäs tässä on auringossa kölliessä ja kirjoitellessa. Viikonlopun sarjakierroksesta ei vieläkään ole mitään käryä, ehkä matka jatkuu huomenna Fesiin, ehkä Casablancaan.

Kiehtova, Kaoottinen Marrakesh

Talviloman matkakohdetta pähkäillessäni kritereinä olivat tottakai paikallinen futiskulttuuri ja elämisen ja olemisen edullisuus&eksoottisuus. Määränpääksi valikoitui Marokko jo siitäkin syystä että siihen sai kätevästi yhdistettyä Espanja - Suomi mm-karsintapelin. No olisi saanut, jos eivät olisi heittäneet matsia mahdollisimman kauas pohjoisrannikolle Gijoniin. Norwegianin edukkaat lennot Marrakechiin siis ja otteluohjelmaa tutkailemaan. Tarkat pelipäivät ovat yleensä tiedossa vasta kolme päivää ennen ottelua joten ihmeempiä valmisteluja ei pystynyt / joutunut tekemään. Onnekseni paikallinen divarijoukkue Kawkab arvottiin

pelaamaan sunnuntaina, joten pääsin heti ensimmäisenä päivänä kuningaspelin makuun.

Grand Stade de Marrakech on päätetty pystyttää moottoritien varteen kymmenen kilometrin päähän kaupungista, joten sinne pääseminen aiheutti pienimuotoista päänvaivaa. Majataloni isännältä yritin udella keinoja perillepääsyyn, mutta paras saamani neuvo oli "Koita mennä Casablancaan menevään bussiin, kirjotan sulle paperinpalalle että jättäkää pois stadionin kohdalla, niitä lähtee aina silloin tällöin." Ehkei kuitenkaan koiteta tuota, muuten olisin jossain jättömaalla motarin varressa orpona. Lähdin siis hieromaan kauppaa paikallisten taksisuhareiden kanssa. Vanhankaupungin laidalta löytyikin luotettavan oloisia nahkatakkiäijiä, ja silmämääräisesti valitsin edes etäisesti luotettavan oloisen goijarin. Matkan hinnaksi hetken tinkaamisen jälkeen sovittiin 100 dirhamia (10€) meno ja saman verran paluumatkasta. Yritin vielä porkkanana tarjota että maksaisin 50 rahaa menosta ja 150 paluusta sikälimikäli tämä veijari minut oikeasti tulee vielä hakemaankin. Tähän ei kaveri tarttunut, joten matkaan lähdettiin puolet nyt, puolet kun homma on valmis-periaatteella. 

Stadion oli uusi ja hulppean näköinen. Betonia ei oltu jätetty tutun harmaaksi, vaan kellertävän rakennelman ulkonäkö oli upeasti sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Lipputiski löytyi pienen kyselemisen jälkeen ja vaihtoehdoiksi tarjottiin 5€ tai 3€ hintaisia lippuja. Otin kalliimman ja sillä pääsikin pehmustetuille penkeille pääkatsomoon perhekannattajien seuraan. Vaikka 3€ voi tuntua naurettavan pieneltä hinnalta, se on tavalliselle Marokkolaiselle kuitenkin iso raha joten yli 40000 ihmistä vetävä stadion näytti kiusallisen tyhjältä.    

Mielikuvituksellisesti nimetty Ultras Crazy Boys piti päädyssä kuitenkin hienosti tunnelmaa yllä, ja yltyi hetkittäin jopa veljelliseen painiin mekkalapoliisien kanssa. Pääkatsomossa keskityttiin pelin seuraamiseen, tuomarille huuteluun ja omien sättimiseen. Maininnanarvoista on myös nuorten huivipäisten tyttöjen muutamakymmenpäinen kannattajajoukko. Täällä naisten asema taitaakin olla muslimimaista kaikkein parhaimmassa jamassa, ja äänensä saa tuoda kuuluviin niin katsomossa kuin sen ulkopuolellakin. Ottelussa mentiin tilanteessa kojokojo aina lisäajalle asti. Itse poistuin katsomosta lisäajan alkaessa, koska sopimani noutoaika taksisuharini kanssa oli käsillä. Ulkopuolella pystyin yleisön kohahduksesta päättelemään että taisin poistua minuuttia liian aikaisin. Kertoivat vielä illalla kylillä että olisi ollut pirun komea veto. No eihän tässä onneksi kovin kaukaa tultu tätä katsomaan. Nahkatakkiäijä saapui sovitulle paikalle akateemisen vartin myöhässä, mutta saapui kuitenkin. Mitä ottelun jälkeen ympärilleni katselin, niin minkäänlaista julkista liikennettä ei kaupungin suuntaan stadikalta lähtenyt. Porukka virtasi kotejansa kohti autoilla, mopoilla ja jotkut jopa kävellen. Kiittelin onneani etten valinnut arabiankielinen paperilappu-optiota. Sinnehän olisin jäänyt. Kawkab Marrakech - USM Oujda siis 1-0 ja stadionbongaus numero 136 suoritettu.

Marrakech kaupunkina on kaikessa hektisyydessään hypnoottinen. Vaati hieman totuttelua hypätä talvisen uneliaasta Riihimäestä keskelle paikallista hulinaa. Muutaman tunnin Medinassa harhailun jälkeen hommaan kuitenkin tottui, ja hihasta nykiviin kauppamiehiin osasi suhtautua jo huumorilla. Tupakkiaskinkin ostaminen edellyttää tinkaamisprosessia ja helposti höynäytettävältä häviää ylimääräinen valuutta taskusta helposti. Upea kaupunki kuitenkin kaikinpuolin, Englantia osataan kivasti, Ranskaa puhuvat luonnollisesti kaikki. Ruoka on hyvää ja katukeittiössä hinnatkin kohdallaan. Majapaikkojen tarjonta on runsasta ja alle kymmenellä eurolla irtosi kodikkaasta majatalosta privaattihuone. Kokonsa perusteella se on tosin edellisessä elämässään toimittanut siivouskomeron virkaa. Iso osa muista vieraista tuntuu keskittyneen pääasiassa hasiksen pössyttelyyn, itsehän tiedän että huumeet on myrkkyä. Alkoholia täällä ei terasseilla tarjoilla, ja klubiskenessä pyörinnee sellaista hämärähemmoa että passaan ne pirskeet suosiolla. Tänään paikallinen palloliitto päätti että kertaalleen siirretty Rabatin paikallisottelu pelataan huomenna. Aamupäivän agendana on siis jonkinlaisen kyydin etsiminen pääkaupunkiin. Parturiinkin pitäis mennä, kun kauppiaat tituleeraavat jo Ali Babaksi.