Perjantai aamu valkeni pilvisenä ja koleana. Tämä ei kuitenkaa tunnelmaani latistanut, tapaisinhan pitkästä aikaa taas vertaistukiryhmäni anonyymit jalkapalloaddiktit. Hieman puolenpäivän jälkeen kannattajian kokoontumispaikaksi valitulla Vino Del Incan terassilla kävikin jo kuhina. Edellisenä iltana paikalle saapuneet kertasivat viime yön senoritojen metsästysretkeään, kaupunkiin juuri saapuneet yrittivät saada kaksin käsin varaslähdön ottaneita kiinni. Vanhoja ystäviä tavattiin, uusia tuttavuuksia solmittiin, menneitä retkiä lämmöllä muisteltiin ja kotiinjääneiden aktiivien motiiveja arvuuteltiin. Niinkuin hyvässä seurassa aina, oli kello yllättäen syöksähdellyt jo iltaan ja tuli aika siirtyä kohti Stadio el Molinonia. Paikalle marssittiin läpi kaupungin paikallisen poliisin ystävällisessä ohjauksessa. Myös Gijonilaisille tapahtuma oli varsin erityinen, edellisen kerran karsintaottelu oli pelattu kaupungissa yli 15 vuotta sitten Fär-saaria vastaan. Ottelu olikin loppuunmyyty jo kauan sitten, joten edessä oli taistelu kiistatta maailman parasta maajoukkuetta vastaan sen omalla täydellä kotistadionillaan.
Meidät ohjattiin omaan karsinaamme stadionin kulmaan, ja odotus alkoi. Viimein joukkueet marssivat kentälle ja Maamme-laulu kajahti ilmoille. Romanialaistuomari vihelsi ottelun käyntiin ja ennalta tuhoon tuomittu kamppailu karsintapisteistä alkoi. Kymmenen minuutin jälkeen muistan tokaisseeni vieruskaverilleni "Tulee pirun pitkät 90 minuuttia". Mixu Paatelainen oli parkkeerannut koulubussinsa Niki Mäenpään maalin eteen, ja isännät pyörittivät peliään ja kierrättivät palloa laidalta toiselle, kuin iskun paikkaa odottava kobra. Espanjan peli oli kuin FC Barcelonan peli tehottomimmillaan. Täydellisestä pallonhallinnasta huolimatta se ei päässyt kunnon laukaisupaikoille, ja Suomi ohjasi pelin järkevästi laitoihin. Ensimmäisen puoliajan päättänyt vihellys herätti ensimmäistä kertaa toiveet että täältähän saattaa ihan oikeesti irrota jotain kotiinviemisiäkin.
Puoliajalla perinteiset arvuuttelut lopputuloksesta ja myytävän oluen alkoholipitoisuudesta. Viereisessä katsomossa Espanjalaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä, eihän tämän näin vaikeaksi pitänyt mennä. Heti toisen puoliajan alkuun spanskit siirtyivät kuitenkin 1-0 johtoon kulmapotkuhässäkästä. Katsomossamme laulu ei luonnollisestikaan tauonnut, vaan omia kannustettiin hamaan loppuun asti. Palkinto saatiin reilut kymmenen minuuttia ennen loppua, kun jollain käsittämättömällä tavalla pallo oli silmänräpäyksessä hyökkäyspäässä ja verkon perillä. Suomi-sektio meni Pukin maalista täysin pähkinöiksi, kaikkea vastaantulevaa halattiin, ja Gijonin yöhön karjuttiin jokainen varastosta löytynyt tilanteeseen sopiva voimasana. Viidessä minuutissa silmitön riemu muuttui kärsimättömäksi odotukseksi. Yliajalla annettua Espanjan lahjakulmaa ei monikaan uskaltanut katsoa, niistä kun ei ennenkään ole hyvää seurannut. Tällä kertaa keskitys katkesi onneksi ensimmäiseen mieheen, ja juhlat pääsivät alkamaan. Stadion tyhjeni nopeasti - paitsi suomalaiskatsomo jossa laulu jatkui vielä 10 minuuttia ottelun päättymisen jälkeen, ja vielä muutaman kilometrin kävelymatkan takaisin keskustaan. Usein maajoukkuereissut ovat upeita reissuja ottelusta huolimatta, tänään aihetta juhlaan oli myös tuloksen takia. Ja juhliahan me jaksoimme hyvässä seurassa aamuun asti. Gijonilaiset tulivat reilusti onnittelemaan, olimme taas se sympaattinen joukkue jolle on mukava hävitä, jos jollekin on pakko hävitä. Tai no tasapelihän se kuitenkin taisi vain olla. Jossakin vaiheessa meitä luonnollisesti pyydettiin poistumaan. Ennen nukkumaan menoa oli vielä katsottava youtubesta maali muutamaan kertaan ikäänkuin varmistaakseen ettei kaikki ollutkaan pelkkää hyvää unta.
Seuraavana päivänä tarinointi Vino del Incan terassilla jatkui. Kaikilla oli hymy huulillaan, ja pöytäseueessamme tässä hyvän olon euforiassa innostuttiin jopa kehumaan Hannu Tourua. Suomalaisen - ja kansainvälisenkin - jalkapallon ongelmat ratkaistuamme päätimme joukolla suunnata kohti naapurikaupunkia jossa Real Oviedo kohtaisi kolmannen sarjatason ottelussa Zamoran. Matkaan lähdettiin Valkeakoskelaisporukan vuokra-autolla. Mukavia miehiä, kiitokset vielä kyydistä näin jälkikäteen. Stadion löytyi, auto jätettiin mutaponniin lehmähaan laitaan ja liput ostettiin halvimmille paikoille. Ottelu oli mielenkiintoinen, alussa Zamora meni 2-0 johtoon, mutta kotijoukkue rakensi tapahtumaan draaman kaaren vieden lopussa pisteet maalein 3-2. Ottelun tauottua vedimme vielä muutamat Suomi-chantit Pohjanmaalaisen setämiehen johdolla ja palasimme pääkallopaikalle Gijoniin. Väsy yllätti nopeasti, joten hotellille hetkeksi nukkumaan ennen 05:00 herätystä ja kotimatkalle lähtöä. Tätäkin reissua muistellaan varmasti vielä vuosien jälkeen, ja oli hienoa olla kokemassa se upeiden ihmisten seurassa. Valko-Venäjällä nähdään! 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti