Fäärillä on saari

Kun Färsaaret viime talvena arvottiin Suomen EM-karsintalohkoon, kaikki tuulettivat. Varmat 6 pistettä ja matkakohde johon ei taatusti tulisi lähdettyä ilman näin hyvää syytä. Joku löysi saaret jopa kartalta - tuolla ne ovat keskellä merta Norjan ja Islannin välissä. Ja lunneja siellä on. Lintuja joilla on hassu nokka. Näillä ennakkotiedoilla siis reissua varailemaan. Vielä keväällä luulin että pääsisin matkaan vasta ottelua edeltävänä päivänä, joten varsin lennot Köpiksen kautta heti kun peli päivä varmistui. Vuorotteluvapaan alkajaisiksi siirtämäni kesälomanpätkä kuitenkin mahdollisti sompailut Suomessa ja Norjassa joten Köpiksen lento uhkasi jäädä käyttämättä. Onneksi kuitenkin Atlantic Airways halusi muuttaa lentoaikaani tunnilla, ja tällä verukkeella sain perua koko lennon. Niinkin pienessä kohteessa kun Tórshavn, majapaikat ja lennot täyttyvät hetkessä jos Suomen kannattajat päättävät paikalle reissata. Ja reissaavathan he, vaikkakin tällä kertaa käynnissä olevat lentiksen ja koriksen arvokisat verottivat varmasti kävijämäärää hieman.

Färsaarten oma lentoyhtiö Atlantic Airways on ainoita lentoyhtiöitä jotka saarelle lentävät. Kenttää, ja sille laskeutumista, mainostetaan yhdeksi maailman pelottavimmista, ja ehkäpä juuri siksi ilmainen alkoholitarjoilu sisältyy edelleen yhtiön palveluihin. Ainakin tällä kertaa kapteenit osasivat hommansa, lukkojarrutus tehtiin toki samalla nanosekunnilla kun koneen pyörät osuivat maahan. Kentältä Torshavniin olin tilannut kuljetuksen jo ennakolta, sillä lento oli illan viimeinen eivätkä bussit enää kulkeneet. Pimeydestä johtuen taksimatkan aikana ei maisemista päässyt nauttimaan. Jostakin auton valokeilaan ilmestyi yhtäkkiä lammasraukka, eikä kolari ollut kaukana. Hostellille saavuin ennen puoltayötä, eikä virta enää riittänyt kaupungin yöhön lähtemiseen. Paikkaa piti leirinään muutamakymmenen valaanpyynnin vastustajaa, siellä ne kuivattelijat maihinnousutakkejaan ja aktivistihuppareitaan. Hostel Kerjalonille pelmahti pienen ajan kuluttua myös korruptiolipulla paikalle lentänyt Mälkki hilpeässä nousuhumalassa. Kävin nukkumaan ja Mälkki jäi naukkailemaan jallua ja jauhamaan huoneeseemme majoittuneelle saksalaisraukalle suomalaisen hevimetallin nykytilaa.

Aamulla ulos hostellista astuessani huomasin että kaupungin keskusta oli kyllä luvatun parin kilometrin päässä, mutta pytinki oli päätetty rakentaa kukkulan huipulle, josta pudotusta alaspäin oli varmasti puolisen kilometriä. Eihän se alaspäin mennessä mikään ongelma ole, mutta pilkkopimeässä lammashakojen läpi tarpominen ylämäkeen olisikin sitten hankalampaa. Paikallisilla taksiyrittäjillä tuntui olevan vakiohinta matkalle kuin matkalle 190 kruunua, menot sitten korttelin taakse tai toiselle puolen saarta. Muutaman kymmenen tuhannen asukkaan Tórshavn oli nopeasti läpikoluttu. Tykkäsin kovasti yleisilmapiiristä puutaloineen ja kalasatamineen. Ilme ja arkkitehtuuri oli lähempänä pohjoista Englantia kuin pohjoismaita. Koska nähtävyydet oli nyt nähty, päätin mennä pubiin.

Hiljalleen Vellun ansiokkaasti ennakkovalitsemaan Irish pub Glitniriin alkoi virrata myös muita härmäläisiä. Vanhoja naamoja, uusia naamoja ja naamoja jotka olivat jo tuossa vaiheessa iltapäivää täysin naamat. Suuri mutta tiivis yhteisömme oli jälleen koossa, ja tällaisessa seurassa kuluu tunnit vartissa. Illan pimetessä kapakka oli jo ääriään myöden täynnä. Sulassa sovussa suomalaiset ja saarelaiset kumosivat tuoppejaan ja kilvoittelivat pubivisassa. Pubivisassa jossa edustamani Konttisen mauttomasti nimeämä joukkue otti voiton aihealueesta sarjamurhaajat. Kattilakoskihan ne vastaukset kaikki tiesi, liikuttiin kuulemma miehen mukavuusalueella. Yhdeksältä alkanut kolmen tunnin juo niin paljon kuin jaksat-tarjous räjäytti pankin lopullisesti, ja ajan kulkuun havahduttiin seuraavaksi valomerkin välähdellessä aamuneljältä. Ja kasilta starttaa se helkkarin lunniristeily.

En ole aivan varma teinkö aamuyön tunteina tietoisen päätöksen risteilyn väliinjättämisestä, vai unohdinko vain säätää matkavekkarini herätyksen. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä aamulla heräsin koputukseen. No Mälkkihän sieltä pelmahti sisään ärsyttävän pirteänä. "Bussi on pihassa, me tultiin hakeen sut!" Ilmeisesti huhtikuussa Facebookkiin kirjoittamani "Joo kai mä voin lähtee" tulkittiin järjestävällä taholla sitovaksi ilmoittautumiseksi. Futisforumille oli kevään ja kesän mittaan tarinoitu sivutolkulla faktaa Färsaarista, mutta edes SMJK:n tiedotus- ja hassujen eläinten vastaava Aaro ei ollut suvainnut ottaa selvää faktasta että lunni on muuttolintu. Ajelimme bussilla saaren pohjoisosaan, jossa hyppäsimme pieneen laivaan tai isoon veneeseen. Missä se nyt meneekin veneen ja laivan raja, tiedä häntä. Lunnit olivat siis jossakin Karibialla tai Kanarialla, mutta rantakalliot mereltä katsottuna näyttivät komeilta sen mitä oksentelultani ehdin maisemia katsella. Kunnia paikallisille kalastajille jotka samanlaisessa darrassa lähtevät Atlantin aallokkoon verkkoja kokemaan. Tässä yhteydessä voin muuten luvata että Mälkki mä kostan sulle vielä!

Risteilyn jälkeen matkan hintaan kuului vielä seisova pöytä. Valaanrasvan jätin ilmeisistä syistä maistamatta, mutta itse valaanliha toimi pienessä kankkusessa. Lounasseuralaiset siinä irvailivat kommelluksilleni, mutta saatiinhan taas ainakin yksi tarina lisää muisteltavaksi. Iltapäivällä tarjolla olisi ollut vielä paikallista kakkosdivarifutista, mutta väsy vei tällä kertaa voiton. Illan happy-hourit sivuutin kylmästi, mutta laskeuduin kuitenkin vuoreltani aterioimaan paikallisessa pitseriassa, jossa muuten palvelua sai selvällä suomen kielellä. Sen olen oppinut että matsipäivän aattona ei pidä liiemmin harrastaa krapulanhakuista juomista. Seuraavana aamuna olinkin virkeänä samoilemassa pitkin Torshavnia ympäröiviä kukkuloita.

Toki siirryin hyvissä ajoin myös sunnuntaina pubiin. Vielä oli saapunut pelipaikoille lisää vanhoja tuttuja, ja ottelutunnelmaan virittäydyttiin hyväksihavaituin keinoin: tiukkaa viinaa ja Tommi Läntistä. Paikalliset Tv-ryhmät ja toimittajat parveilivat baarissa haastatteluja pyydellen. Jossain vaiheessa havahduimme että matsi alkaa tunnin päästä, ja aloitimme marssille kohti Färsaarten kansallisstadionia. Ylämäkeen tarpoessamme meidät värvättiin paikalliseen tv-mainokseen jossa käsittääkseni kehotetaan suosimaan Färsaarelaisia elintarvikkeita. Kopa Färoes!

Färsaaret on vastahyökkäysjoukkue. Färsaaret on fyysinen joukkue. Färsaaret on hyvä joukkue. Eikä ole! Färsaaret on paska joukkue missä pelaa kalastajia ja putkimiehiä. Jos ikinä halutaan mennä mihinkään kisoihin, niin tällaisilla futiskääpiöillä pitää pyyhkiä lattiaa. Ainoastaan vierasvoitto ja kolme pistettä kelpaa kotiinviemisiksi. Färsaaret ei ole vuosikausiin voittanut ketään. Ensimmäisen puoliajan jälkeen Färsaaret johti peliä 1-0.

Pieni pelko alkoi hiipiä puseroon. Ei kai me nyt taas sössitä ensimmäisessä matsissa kaikkia mahdollisuuksia. 55 minuuttia pelattu ja Riski tasoitti pelin. Kyllä tämä vielä tästä. Joku uskalsi taas vähän tsänttäilläkin. Färsaarelaispääty juhli tasatilannettakin kuin kuin maailmanmestaruutta. Vartti enää, nyt vaihtoja herranjumala Mixu! Ja sieltä se tuli, Riskin toinen maali, ja heti perään Eremenkon veto ylänurkkaan. Taas oltiin menossa Ranskaan, tästä ei enää valaanpyytäjät nouse. Färsaarelaispääty lauloi edelleen. Loppuvihellys ja 1-3 taululla. Melkoista draamaa tarjoavat kyllä Huuhkajat, oli sitten vastassa Espanja tai Färsaaret, koskaan ei tiedä miten käy.

Vielä irkkupubissakin tunnelma oli ristiriitainen. Oliko tuo nyt sitten hyvä vai huono esitys? Muutaman tuopin jälkeen kysymys ei ollut enää ajankohtainen. Myös Färsaarten kannattajat tulivat juttusille. Olivat kuulemma tottuneet häviämään, joten suruun ei ollut aihetta. Ilta jatkui vielä puoleenyöhön, jolloin paikallisviranomaisten määräysten mukaan anniskelu lopetetaan. Sen verran on yhtäläisyyksiä suomalaisessa ja paikallisessa juomakulttuurissa, että tuskinpa kykenisivät maanantaiaamuisin työpaikoilleen jos baarit saisivat olla pidempään avoinna. Oli aika hyvästellä ystävät ja ottaa taksi kukkulan huipulle. Vasta keväällä nähtäisiin seuraavan kerran.

Norjalaisia yöjunia

Vaikka liftaaminen olikin jännää ja ilmaista, aikataulu alkoi painaa jo päälle, sillä Färsaarten lentoon oli aikaa enää muutama päivä ja tuhatkunta kilometriä. Pelkät istumapaikat eivät yöjuniin montaa kymppiä maksa, makuupaikoissa hinta olisi ollut kaksinkertainen. Penkit ovat kuitenkin leveitä ja pehmeitä, ja junalipun kylkiäisiksi jaetaan torkkupeitto, matkatyyny, silmälappu ja korvatulpat, jotka olettamukseni mukaan saa pitää myös matkan jälkeen. See no evil, hear no evil-moodissa, sikiöasentoon kääriytyneenä sai nukuttua jotenkuten. Aamupala Alepasta, kamat jälleen uuteen vandrarhemiin ja kaupunkia katselemaan.

Trondheim oli ensimmäinen kunnollisen kokoinen kaupunki sitten Oulun - paljon kivoja kahviloita joissa ei ollut varaa juoda kahvia, vanhoja puutaloja joen varressa ja lenkkeileviä norjalaisia. Nettiä selaillessani huomasin että naapurikylässä olisi illalla divarimatsi. Päätin lähteä lähiömatkalle Ranheimiin tarkastamaan tilanteen. Ranheimiin pääsi kätevästi paikallisbussilla muutamalla eurolla. Norjalaisessa lähiössä ei ole harmaita kerrostaloja, siellä on siistejä omakotitaloja mäenrinteessä citymaasturit pihassa. Paikallinen kylän nimeä kantava seura on perustettu jo viime vuosisadan alkupuolella, mutta viime vuosina se on alistettu Rosenborgin farmijoukkueeksi, ja pelaa täysin norjalaisin voimin. "Stadion" oli pettymyksekseni pelkkä putkikatsomo kumimattokentän reunalla, porukkaa nyt sentään oli muutama sata. Oheispalveluista mainittakoon perinteisen makkaranmyynnin lisäksi puoliaikavohvelit. Vohvelirautahan on norjalainen keksintö. Muita norjalaisia keksintöjä ovat aerosolipullo ja juustohöylä. Meillä suomalaisilla on sentään AIV-rehu ja astiankuivauskaappi millä elvistellä. Ottelu päättyi 1-1, ilma oli kylmä mutta hilloa sai ottaa niin paljon kuin halusi.

Trondheimista Bergeniin ei ole kummoinen matka, mutta rautatieverkosto on rakennettu niin että ensin on matkustettava Osloon asti ja vaihdettava siellä Bergenin junaan. Kokeneena junamatkaajana osaan kuitenkin sulkea itseni tietynlaiseen transsitilaan jossa ajan kuluminen tai kulumattomuus menettää merkityksensä, ja kymmentuntinenkin matka tuntuu sujahtavan hetkessä. Kaksikymmentuntinen matka sujahti siis kahdessa hetkessä, ja aamulla olin Bergenissä, tällä kertaa tosin lähes koko yön valvoneena. Hostellille ei tietenkään päässyt ennen iltapäivää, joten 7 tuntia pitäisi jossakin zombiena vaellella. Ei mutta onhan mulla teltta matkassa, ajattelin. Tiesin kyllä että jokamiehenoikeudet eivät sisällä puistoissa leiriytymistä, mutta yritin etsiä suojaisan paikan josta kukaan ei muutamaan tuntiin löytäisi. Kaikki meni hyvin lähes puolille päivin asti, jolloin heräsin teltan ulkopuolelta kuuluvaan norjankieliseen molpotukseen. "Who shall go there" huusin ulos, ja vastaukseksi sain "This is the norwegian police, please come out!" Näkemisen arvoinen oli varmasti ilmeeni, kun työnsin pääni ulos teltan ovesta, mutta sitä se oli myös poliisipartiolla. Hetken mietittyään miten tällaisen irtolaisen kanssa toimitaan, antoi partio minulle 15 minuuttia aikaa kerätä kamani ja häipyä. "No Johan tässä joutaakin tähän aikaan herätä" -totesin ja pakkasin tavarani. Oikein mukavia poliiseja olivat, moikkasivatpa vielä myöhemmin kylillä kun vastaan ajoivat.

Bergenin hotelli oli siinä mielessä hassu ettei siellä ollut lainkaan henkilökuntaa. Tämä konseptihan on käytössä esimerkiksi Omena hotelleissa, mutta yhteismajoituspaikoissa vastaavaa en ole ennen nähnyt. Siellä sitten oltiin kuin BB-talossa keskenämme kaikenmaalaiset reissaajat. Juttu kulki, ja päätettiin keskiviikon kunniaksi hakea lähikaupasta muutama olut jotta juttu kulkisi vieläkin korkealentoisemmin. No ei saanut kaupasta enää ykkösolutta vahvempaa varttia yli kahdeksan. Italialaiselle kaverille oli täysin absurdi ajatus että kauppa joutuu lopettamaan kaljanmyynnin vaikka maitoa ja leipää vielä saa. Itse en vain tiennyt että Norjassa ollaan tässä asiassa tuntia meitä tiukempia. Jos blogini voi jollekin jotain opettaa, niin olkoon tämänkertainen tiedonjyvä se että Norjassa ei saa kasin jälkeen keskiolutta. Baarista olutta kuitenkin sai. Se maksoi kympin joten juotiin vain yhdet. Hyvä niin, sillä seuraavana päivänä olisi lento Färsaarille, jossa juotaisiin luultavasti yhdet jos toisetkin.

Haastetta budjettimatkailuun

Norjanmaa toi lapsilleen öljylauttoja ja sillinhajua - lauloivat Nypykät ysärillä. Sen jälkeen norjalaislapset ovat saaneet nautiskella öljyporauksen tuomasta Euroopan korkeimmasta elintasosta. Reppureissaajallehan tämä etukäteisasetelma voi tuntua painajaiselta, korkea tulotasohan yleensä tarkoittaa myös korkeita hintoja.

Tästä tietoisena lähdin rajanylitykseen Kilpisjärveltä peukalokyydillä. Suomen puolella homma oli toiminut jouhevasti, joten miksi ei siis naapurissakin. Ikuisena optimistina asetin ensimmäisen päivän tavoitteeksi Narvikin, ja vieläpä varasin sieltä yöpaikankin. Odotusajat olivat vähän pidempiä kuin kotimaassa, mutta yli tunnin värjöttelyjä yhdelläkään pientareella ei tainnut tulla. Eräällä levikkeellä sattui hauska sattuma, kun samoille apajille laahusti saksalainen rastapää. Liftarietikettiä noudattaen kaveri kysyi että sopiiko hänen jäädä samalle levikkeelle, vai siirtyykö vähän kauemmas. Sovittiin että yritetään ottaa seuraava pirssi kaksisteen, olihan siinä tihkusateessa mukavampi seisoskella kun oli juttukaveri. Narvikiin asti pääsin jo iltapäivällä, ja varaamani matkustajakoti ei valehdellut mainostaessaan sijaintiaan rautatieaseman lähellä. Talon nurkasta oli matkaa ratapihan laitimmaiseen kiskoon alle 3 metriä, ja kilinä joka tavarajunien kasaamisesta lähti melkoinen. Halvimmastakin hostellipunkasta saat Norjassa maksaa yli 40 euroa.

Narvik makailee postikorttipaikalla vuonon perällä, vuorten juuressa. Tai no mihin muualle sitä nyt Norjassa mahtuisi kaupunkia rakentamaan. Kylä itsessään on helkkarin tylsä; marketteja, parit museot, ja ärsyttävän hyvässä maalissa olevia hyvinvoivien norjalaisten asuintaloja. Majapaikasta sain hyvän vinkin että heti bräkkärimarketin takaa lähtee polku ylös vuorelle, ja vuorilta pitäisi löytyä muutama nätti järvi. Tiedä sitten paljonko siinä tuli neljän tunnin aikana nousua, mutta tätä menoa ylimääräisten kesäfestarikilojen pitäisi komeasti karista kevääseen mennessä. Mikään vuorikiipeilijä-Veikka en vielä tietenkään tässä vaiheessa ole, ryhmä tokaluokkalaisia pysyi sentään takana, mutta sauvakävelevän mummon jouduin vielä tässä vaiheessa toteamaan itseäni kovempikuntoiseksi.

Viikonloppu lähestyi ja sen mukana jalkapallokierros. Norjassa ainoana pohjoisen joukkueena pääsarjassa pelaa hassusti nimetty Bodo/Glimt. Narvikista matkaa Bodoon lienee yli 300 kilometriä, mutta lähdin yrittämään koko stinttiä yhden päivän aikana. Virheeni oli varata hostelliyö Bodosta ennakkoon, sillä liftaaminen on herkkä laji ja mitä tahansa voi tapahtua. Liikennettä vuoristoteillä oli todella vähän, ja kyydit olivat pahimmillaan ainoastaan muutaman kilometrin mittaisia. Erääseen tienmutkaan juutuin yli kahdeksi tunniksi, ja kahdeksan tunnin aikana olin taittanut ainoastaan puolet suunnittelemastani matkasta. Lopulta onni kuitenkin kääntyi ja lopulta olin perillä iltayhdeksältä. Rattia pyörittelivät tällä kertaa muun muassa saamelainen journalisti, Kosovon veteraani ja tšekkiläinen siirtotyöläinen. Hienoja tyyppejä olivat kaikki. Amy McDonaldin Where you gonna sleep tonight-kipaleen soidessa autoradiossa, kun matkaa Bodoon oli enää 10 kilometriä, tuli jotenkin voittaja-fiilis.

Kun koti-Suomessa lauantai-aamuna vasta harkittaisiin darrapizzan tilaamista, niin norjalaisetpa olivat jo kylillä reippaina juoksemassa triathlonia. Ja jos eivät itse juosseet, niin seisoivat kadun laidassa huutamassa Heijaheijaheijaa näille Alexander Stubb-klooneille. Itse söin rullakebapin, vaikkei darraa ollutkaan. Rullakebap kraanavedellä oli monesti ainoa asia mihin norjalaisrafloissa oli varaa. Hyvä säästövinkki muuten: älä ota snägärievään kaveriksi sitä kokista tai fantaa, kun veden saa monesti ilmaiseksi. Helpotuksekseni huomasin että Bodo on myös Norjan pohjoisin paikka johon pääsee rautateitse. Tai olisi päässyt Narvikiinkin, mutta ainoastaan Ruotsista. Yöjunalippujen hinnat olivat ennakkotilaajalle maltilliset. Jopa niin maltilliset että lippu tuli halvemmaksi kuin yö vandrarhemissä. Trondheimin lippu siis varaukseen, ja kohti illan ottelua.

Norjan liigassa ei loppuunmyytyjä katsomoita tarvitse pelätä, ja lipun ostamisen voi jättää portille. Tuhannelle ensimmäiselle jaetut ilmaiset graavilohet houkuttelivat paikalle kuitenkin kolmisentuhatta henkeä. Oslolaisvierailija  Vålererenga oli suht samoilla sijoilla sarjassa, ja pelistä tulikin tasainen. Heijaheijaheijaa eivät sentään jalkapallokatsomossa norskitkaan huuda. Kulmapotkuissa innostuivat joskus taputtamaan ja tuomarille huudettiin välillä, mutta norjalaisen viileästi kirosanoihin sortumatta. Lopulta kotijoukkue oli parin maalin verran parempi, ja vatsa täynnä jäämeren lohta kelpasi talsia takaisin matkustajakotiin.

Matkalla pohjoiseen

Taas on päästy viettämään vuorotteluvapaaherran elämää, ja eväät on tällä kertaa pidemmät kuin koskaan. Kauaksi aikaa en Riihimäkeä jäänyt perjantaisen kellokortin leimaamisen jälkeen ihmettelemään, vaan parissa tunnissa oli omaisuus lastattu pakettiautoon. Pahvilaatikot ja Ikean sohva matkasivat Elimäelle, itse hyppäsin Lahden junaan. Lahdesta Onnibussin pikavuoro Ouluun starttasi yhdeltä yöllä. Onnekseni sain vallattua kaksi vierekkäistä penkkiä itselleni, joten nukkuminen sikiöasentoon käpertyneenä onnistui jotenkuten.

Aamulla oltiin Oulussa. Kaupunki oli muutaman reissun jäljiltä jo tuttu, joten tyydyin istuskelemaan torikahvilassa poliisipatsaan valvovan silmän alla koko aamupäivän. Paikallinen maajoukkuekannattajapiireistä tuttu kaverini oli jo aiemmin luvannut majapaikan joten hotelliin ei ollut tarvetta mennä. Ainoa syy Oulussa pysähtymiseen oli AC Oulu - KTP divarimatsi. Aiemmin olin jo haaveillut että nousu liigaan varmistuisi tässä pelissä, mutta muutamat hävityt pelit pitkittävät nousujuhlia harmittavasti sen verran etten pääse shamppanjapulloja posauttelemaan. Tästä pelistä en uskaltanut vierasvoittoa edes toivoa, sen verran kovassa vireessä olivat oululaiset. Tasapelin sentään saivat raavittua kasaan. Tyytyväinen pitänee olla, kun ei PK-35 sen enempää pisteitä omasta pelistään saanut. Pelin jälkeen siirryttiin oululaisfanien kanssa terassille, oikein mukavaksi joukoksi osoittautuivat. Majoittajani, jonka nimi jätettäköön tässä nyt mainitsematta, taisi ottaa muutaman tuopin liikaa. Taksijonoa kohti talsiessamme kaveri kaatui suorilta jaloilta selälleen ja kopautti kallonsa katuun. Kumahdus oli sen verran komea ettei auttanut kun soittaa ambulanssi paikalle takaraivoa tarkastelemaan. Kaveri vietiin keskuskorjaamolle ja itse vetäydyin hotelliin nukkumaan. Pieni takapakkia päiväbudjettiin, mutta pihistellään sitten jostain muualta.

Aamuksi olin jo ennakkoon ostanut junalipun Rovaniemelle. Rovaniemelle siksi että paikallinen keskuskenttä on ainoa joka on ruksaamatta yli käytyjen Veikkausliigastadioneiden listasta. Kaupungin suurin nähtävyys lienee Lordin-aukio. No se nyt on pelkkä tori missä on betonitolppa bändin kädenjäljillä ja nimmareilla. Ei pyrotekniikkaa eikä mitään. Ounasvaarallekin kerkesin kiipeämään, ei mitenkään sykähdyttävä paikka, mutta ylhäältä näkötornista oli sentään komeat maisemat. Arvoon kauan mennäkö leirintäalueelle prismasta ostetun taatusti vettä pitämättömän telttani kanssa, vai maksaa muutama kymppi enemmän hostellista. Saderintama teki päätöksen puolestani, joten taas paukutettiin päiväbudjettia. Sama vesikeli jatkui myös koko RoPS - MIFK pelin ajan, ja keskuskentällä vain 1000 ensimmäistä mahtuvat katoksen alle. Stadion on melkoinen sekamelska verkkoaitaa, merikontteja, puupenkkejä ja juoksuratoja. Remontti edistynee sitä mukaa kun rahaa saadaan lisää, eli hitaasti. MIFK vei itse peliä miten lystäsi ja otti selkeän voiton. RoPSilla oli myös kannattajaryhmät molemmin puolin pääkatsomoa. Välillä ne lauloivat, välillä kiroilivat ja söivät makkaraa.

Enää en itselleni sallinut pröystäilyä, joten 80€ maksava Kilpisjärven bussilippu jäi ostamatta. Sen sijaan heittäydyin kanssaihmisten armoille ja asemoin itseni peukalo pystyssä valtatien varteen. Kokeilu osoittautui menestykseksi. Matka joka bussilla olisi kestänyt 10 tuntia, taittui liftaten kuudessa. Joka kerralla auto pysähtyi viimeistään vartin jälkeen. Pisimmän matkan taitoin rovaniemeläisen eläköityneen taideopettajapariskunnan kyydissä. Auttavaista porukkaa nuo lappalaiset. Illalla minulle jäi vielä hyvää aikaa kivuta Saanatunturille. 2 tuntia kestänyt nousu veti jalat hapoille, mutta olipahan hienot näkymät ja voittaja fiilis kun ylös asti pääsi. Seuraavana päivänä vaeltelin vielä esimerkillisen hyvin merkittyjä polkuja pitkin Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapyykille. Lähes 15 kilometriä ylämäkeä, alamäkeä, kivikkoa ja risukkoa, mutta toisaalta maisemia joihin ei takuulla muualla Suomessa törmää. Kilpisjärven pikkukylä oli kaikenkaikkiaan positiivinen yllätys, ja kohoaa kyllä ihan lempparipaikkojen joukkoon Suomessa.

Tuntui hyvältä aloittaa reissu kotimaasta. Ensimmäiset päivät menevät kuitenkin aina vähän ihmetellessä ja totutellessa. Ja jos alkajaisiksi lentelee johonkin kehitysmaahan, voi kulttuurishokki olla melkoinen. Kuvia en nyt voi lisäillä, kun ei ole vielä löytynyt sellaista USB-piuhaa millä saa kamerasta kamat tablettiin.

Rock the Casbah

Iran ilman opaskirjaa. Kuulosti ennakkoon arvelluttavalta ajatukselta, mutta koska Keski-Aasian kirjakaupoista ei mitään löytynyt, päätin heittäytyä virran vietäväksi ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Ainoana rajoitteena tietysti Kulosaaren suurlähetystön antama kahdenkymmenen päivän määräaika jonka sain tässä ennen Persiaksi kutsutussa maassa viettää. Kun maan jalkapallosarjatkin olivat maaottelutauolla, ei minkäänlaista tarvetta matkasuunnitelman tekoon oikeastaan edes ollut. Pelkästään hyvää olin maasta ja sen asukeista kuullut tallaajilta joita olin matkan varrella kohdannut, mutta silti Iranin valloitus jännitti hieman. Eipä siinä, jännitystähän täältä ollaan elämään hakemassa.

Samalle Tashkent-Teheran lennolle sain kaverikseni Hong Kongilaisen Kelvinin johon olin jo aiemmin tutustunut. Uzbekistanista poistuminen oli tehty jopa hankalammaksi kuin sinne pääseminen; passia syynättiin useaan otteeseen, ja vielä lähtöportilta minut haettiin laukkujenlastaushalliin jossa koko rinkan sisältö tyhjennettiin ja tutkittiin. Luultavasti tämä tehtiin varastohallissa siksi, että jos jotain laitonta olisi löytynyt, olisi asioista päästy sopuun pienen lahjuksen voimalla. Likaiset sukat ja kuluneet t-paidat eivät tullimääräyksiä rikkoneet joten lennolle ehtivät juuri ja juuri sekä mies että rinkka. IranAirin kunniaksi on mainittava etten ole ikinä syönyt yhtä hyvää lentokonesapuskaa. Halpalentoyhtiöihin tottuneena olikin virkistävää saapua määränpäähän hyvin syöneenä ja levänneenä. Kohteeseen saavuimme iltapäivällä, ja kun kerran Teheraniin oltiin molemmat menossa, lähdimme Kelvinin kanssa kimpassa bussia tai taksia etsimään. Kauaa ei tarvinnut terminaalin pihassa palloilla kun ohiajava auto pysähtyi ja tarjosi kyytiä Teheraniin. Hinnasta päästiin nopeasti sopuun ja tuntia myöhemmin oltiin pääkaupungin sykkeessä. Sen verran olin pääkaupunkia scoutannut, että siellä asuu 14 miljoonaa ihmistä ja halvimmat hotellit löytyvät Amir Kabir-kadulta. Missä se sitten lieneekin.

Kelvin oli jossain kohdin matkaansa tavannut jonkun Iranilaisen joka tunsi Ali nimisen hyvän tyypin Teheranista ja saanut sitäkautta itselleen yösijan. Ali oli meitä keskustassa vastassa, ja totesi samantien ettei minunkaan tarvitse mitään hotellia etsiä, olkkarin lattialla on kyllä tilaa. Ensimmäisenä virta vei siis Teheranilaisen kirjakustantamossa duunia painavan Alin kämpille. Itsekin innokkaaksi maailmanmatkaajaksi osoittautunut isäntämme antoi ensimmäisen osoituksen Iranilaisesta vieraanvaraisuudesta. Ruokittuaan reissaajat ajelutti Ali meitä illan ympäri Teherania ja esitteli paikkoja. Tutustuimme Iranilaiseen hapankaalilta näyttävään, mutta jäätelöltä maistuvaan perinneherkkuun ja myöhemmin kämpille palattuamme myös mustan pörssin pontikkaan. Marjamehulla jatkettuna se ei itse asiassa maistunut ollenkaan hullummalta. Ei sitä tietänkään olisi uskonut heti ensimmäisenä iltana maistelevansa viinaksia maassa jossa kolmannesta tissuttelukärystä seuraa kuolemantuomio. Tutkimme Iranin karttaa ja sovimme että seuraavana päivänä Ali laittaisi sihteerinsä ostamaan minulle junaliput Mashhadin kaupunkiin joka kuulemma on helkkarin hieno.   

Lauantai on Iranissa työpäivä, joten isäntämme lähtiessä toimistolleen, menimme Kelvinin kanssa kahdestaan nähtävyyksiä katselemaan. Paljoa ei tietenkään näin valtavasta kaupungista ehdi yhdessä päivässä näkemään, mutta ensituntumalta Teheran vaikutti eläväiseltä ja kaoottiselta. tunnelma ja yleisilme olivat verrattavissa Pekingiin. Joka kadunkulmalla myytiin jotakin, kyltit ja mainokset olivat käsittämätöntä nuudelikirjoitusta ja kaikilla tuntui olevan kauhea kiire. Suoraan sanoen en kaupungista juurikaan pitänyt. Honkkarivahvistus halusi välttämättä vierailla Persialaisten mattojen museossa. No kait sitä puolisen tuntia voi sellaiseenkin uhrata ajattelin. Vieläpä mitä, itse kun olin salin kävellyt läpi vartissa ja todennut että mattojahan nuo, piti Kelvinin ottaa valokuva joka ikisestä ryijystä. Kun viimeinenkin kude oli Canonille ikuistettu oli minulla jo kiire takaisin Alin kämpille ja yöjunaan kohti Mashhadia. 

Mashhadin asemalle saavuttiin aamuneljältä. Ajatukseni oli hörpätä muutama kuppi teetä asemalla, odotella auringon nousua ja sitten lähteä etsimään sopivaa hotellia. Asema-aulasta löytyi kuitenkin pyhiinvaeltajille tarkoitettu infopiste joka järjesti majapaikkoja kaupunkiin saapuville vuorokauden ympäri. Pyhiinvaeltajille siksi että Mashhad on yksi muslimimaailman pyhimmistä kaupungeista johon 20 miljoonaa ihmistä saapuu vuosittain puhdistautumaan synneistään. Infopiste oli innokas palvelemaan myös tavallista vaeltajaa ja hotellilistauksen halvimmasta päästä löytyi kukkarolleni sopiva vaihtoehto. Hotelli suostui mukisematta näinkin aikaiseen sisäänkirjautumiseen joten lyhyen taksimatkan jälkeen pääsin jatkamaan uniani vielä muutamaksi tunniksi.

Mashhadissa ei oikeastaan ole kuin yksi nähtävyys, mutta se on sitäkin komeampi. Imaami Rezan maoselumin ympärille rakennettu moskeijakompleksi on lajissaan suurin maailmassa eikä lehtikultaa ole koristevaiheessa säästelty. Periaatteessa ei-muslimit eivät alueen kaikkein pyhimpiin paikkoihin saisi mennä, ja kuulemani mukaan tällaisten turistien mukaan lyöttäytyy jo pääportilta mukaan opas joka valvoo että vieras osaa käyttäytyä asianmukaisella tavalla. No livahdin sisään sivuovesta, ja sain käppäillä sinne sun tänne omineni. Imaami Reza oli käsittääkseni yksi profeetta Muhammedin opetuslapsista tai vastaavista. Lasivitriinistä juhlakalua ei täälläkään löydy, vaan hänet on haudattu maan syvyyksiin ainoastaan kivipaaden kertoessa että siellä lepää. Tosin tuskinpa 800-luvulla ovat vielä balsamointitekniikat olleet sillä mallilla että puolitoista vuosituhatta myöhemmin olisivat sen ajan suurmiehet näyttelykunnossa. Olen ehkä ennenkin hekumoinut ajatuksella saada Kekkonen turistivetonaulaksi senaatintorille, mutta myöhäistähän se enää on. Iltapäivällä Allah jekutti pyhiinvaeltajia kunnon sadekuurolla ja teki hartaushetkestä miss märkäburkhakilpailun.

Itse livahdin yhteen alueen museoista sadetta pitelemään, ja Iranin historiasta ja kulttuurista kertova museo olikin ihan oikeasti mielenkiintoinen. Ilta meni hotellihuoneen telkkarin ainoaa englanninkielistä kanavaa katsellessa. Press-TV on Iranin hallinnon pyörittämä sateliittikanava joka keskittyy lähinnä mollaamaan Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia. Seuraavana päivänä yritin löytää Mashhadista jotain muutakin mielenkiintoista nähtävää, mutta eipä sieltä oikeastaan mitään löytynyt. Matkatoimiston kuitenkin löysin ja sieltä yöbussilipun kohti Yazd nimistä kaupunkia jossakin erämaan keskellä. Vaikkei Persialaisista aakkosista ymmärtäisi tuon taivaallista löytää Iranissa haluamansa helposti, sillä todella monet puhuvat sujuvaa englantia. Suurimmaksi osaksi valitettavasti siksi että kaikilla tuntuu olevan halu päästä pois maasta.

Pettymyksekseni yöbussi ei ollut mallia VIP, vaan ihan tavallinen onnikka jossa nukkumisesta ei tahtonut tulla oikein mitään. Näissä yökyydeissä on aina se ikävä piirre että jos unet jäävät vähille huutavien sylivauvojen tai kuorsaavien vieruskavereiden takia, menee seuraava päivä enemmän tai vähemmän univelkavankeudessa koomaillessa. Majapaikan löysin Silk Road hotellista ja mukava oli huomata että sinne oli tiensä löytänyt moni muukin matkaaja. Illalla tutustuin Saksalaiseen tupakkafirman markkinamieheen, Hollantilaiseen hippityttöön ja Italialaiseen Livorno-fanaatikkoon. Kahden ensinmainitun kanssa kiertelimme kimpassa Yazdia koko seuraavan päivän. Joskus ennen Jeesuksia ja Mohammedeja rakennettu vanhakaupunki oli tunnelmaltaan maaginen paikka.

Hiekasta, savesta, oljesta ja mistälie muulinkakasta rakennetut pyöreäkattoiset talot ja niiden välissä risteilevät kapeat kujat eksyttivät turistin helposti, mutta tällaisiin paikkoihin kelpaakin eksyä. kelta-ruskeaa värimaailmaa eivät olleet pilaamassa rihkamakojut, vaan sokkeloissa elettiin ihan oikeaa elämää. Joku rassasi mopoa, toinen valmisteli lisää hiekka-savi-olki-muulinkakka-seosta rappeutuneen ulkoseinänsä korjaukseen. Hotellilla iltateetä juodessamme päätimme että aamulla napataan bussi ja lähdetään Shiraziin. Tai no muut päättivät, itsehän vaan liplattelin virran mukana.

Jaa että mitäkö on Shirazissa? No siitähän ei ollut itsellänikään aavistusta kun ei sitä opaskirjaakaan ollut. Siellä kuitenkin oltiin illansuussa ja vettä satoi kaatamalla. Emke oli järkännyt itselleen punkan couchsurfingin kautta, joten tupakkimarkkinamies Stefanin kanssa lähdimme etsimään Niayesh-hotellia. Arvaappa muuten oliko helppoa yrittää tavata taksikuskille hotlan nimeä. Tämäkin paikka osoittautui nappivalinnaksi, dormit olivat halpoja ja siistejä ja hotellin yhteydessä oli ravintola josta sai maistuvaa kamelinlihapataa. Myöhemmin illalla hotellille tupsahti myös Yazdista tuttu Livorno-tifosi Stefano. Siinähän meillä olikin seuraavaksi päiväksi rytmiryhmä kaupunkikiertelyä varten kasassa. Aamupalalta seuraan liittyi vielä Kanadalainen filosofian opiskelija jonka nimeä en enää muista, mutta lieneekö tuo oleellinen tieto. 

Shirazista löytyi - yllätys yllätys - moskeijoita ja museoita. Niistä alkoi olla pikkuhiljaa jo yliannostus, ja onnekseni turistihaahuilun katkaisi outo tapahtumasarja. Kansallisrunoilija Hafizin hautamuistomerkillä törmäsimme Australialaismiekkoseen joka oli Stefanille jo jostain käänteestä tuttu mies. Aussi kertoi olevansa menossa katsomaan paikallisen proge-pumpun bänditreenejä, ja kysyi huvittaisiko liittyä seuraan. No tottakai meitä huvitti, onhan rokin soittaminen kuitenkin kiellettyä Iranissa joten tällaisten kapinallisten tapaaminen olisi suuri etuoikeus. Treenikämppä, jonka tarkkaa sijaintia en voi tietenkään paljastaa, oli sisältä superlonpatjoin ja styroxlevyin vuorattu kerrostaloyksiö. Siellä olivatkin jamit jo käynnissä joten ahtauduimme vahvistimien ja johtohässäkän sekaan kuuntelemaan mitä on Iranilainen ug-proge. Kävi ilmi etteivät pojat olleet mitään aloittelijoita, sen verran hyvin olivat instrumentit hallussa että melkeinpä uskaltaisin heittää tämän The Personas nimeä kantavan pumpun Suomen kesään ja festarilavalle. Iranissa keikkojen saaminen on kuulemma hankalampaa. Silloin tällöin pojat soittavat yksityistilaisuuksia uskonnolliselta poliisilta jemmassa, ja toisinaan tekeytyvät jopa pop-bändiksi saadakseen julkisia esiintymisiä. Nämä on just ne jätkät joista The Clash lauloi 80-luvun alussa.

Jossain vaiheessa tuli juttua että yritämme seuraavaksi päiväksi löytää auton ja kuskin viemään meidät Persepoliksen rauniokaupunkiin. No siitähän bändin pojat innostuivat. Meillä on bluesmobiili joka on sattuneista syistä aika vähällä käytöllä, eiköhän lähdetä porukalla. Aamusella hotellin parkkipaikalle kaarsi luodinkestävä Jeep Cherokee. Luodinkestävä siksi että auto oli ennen palvellut hallituksen ajokkina ja luultavasti kuskannut uskonnollisia johtajia paikasta toiseen. Nyt se oli siis päässyt jalompaan tehtävään ja toimi The Personasin keikkabussina silloin harvoin kun keikkoja siunaantui. Sisään autoon sulloimme siis itsemme minä, Saksalainen tupakkapromoottori, Edmontonilainen filosofi, antifasisti Italiasta, Aussi jolla oli hassu parta sekä progebändin basisti, kosketinsoittaja ja vokalisti. Neljä eteen ja neljä taakse, jos näkyy poliiseja niin päät piiloon. Roadtrip starttasi ja kun autostereoista rävähti soimaan Doorsin The End niin aistittavissa oli suuren seikkailun tuntua. Tällaista ei taida Tjäreborgin seuramatkoilla kokea. 

Tunnin ajelun jälkeen saavuimme Persepolikseen (heh heh, nimessä on perse) Seuraamme liittyi vielä lähistöllä asuva oboensoittaja ja hänen veljensä, joka tiesi kuulemma historiasta niin paljon että toimisi mielellään oppaanamme. Alueen henkilökunta katsoi hieman huvittuneena tätä sekalaista rytmisektiota, mutta sisäänpääsymaksut maksettuamme pääsimme haahuilemaan alueelle tämän DIY-turistioppaamme kanssa. Persepolis toimi aikanaan vuosittaisten juhlien pitopaikkana. Persia hallitsi puolta maailmaa, ja tänne kokoonnuttiin kerran vuodessa tapaamaan muiden kansojen edustajia ja antamaan lahjoja Persian kuninkaalle. Aleksanteri suuri laittoi paikat palasiksi puoli vuosituhatta myöhemmin joten nykyisin palatsista on jäljellä enää lähinnä kivikasoja. Mutta kiinnostavia olivat kivikasatkin, ja näin mukavalla porukalla sitä menisi vaikka mattomuseoon. Rauniokaupungin nähtyämme kävimme vielä läiskimässä muutaman erän biljardia. Säännöt olivat erilaiset kuin Elimäellä, mutta en viitsinyt ruveta suuremmin nillittämään vaikkei basisti pussituksiaan maalannutkaan. Illan pimetessä palasimme Shiraziin. Liikennepoliisin vartiopisteen kohdalla muutaman täytyi kiertää jalkaisin pusikon kautta ja hypätä kyytiin jälleen valvovan silmän jäätyä taakse. Ihan normikäytäntö kuulemma.  

Seuraavana päivänä kaikki olivatkin jo omilla teillään. Itse otin bussin kohti Esfahania, joka sattui olemaan mukavan matkan päässä ja silminnäkijähavaintojen perusteella käymisen arvoinen kaupunki. Dormipunkka löytyi kylän halvimmasta hotellista. Majoituksen taso ei ollut kummoinen, mutta ei sitä kuudella eurolla odotakaan luksusta saavansa. Kaupunki oli ihan kiva, paljon puistoja ja komea vanha kivisilta minkä syvennyksissä kelpasi istuskella ja lueskella. Mitään seikkailuja ei kuitenkaan löytynyt, kämppikset majatalossa olivat maailmaa kameran linssin läpi tarkastelevia Japanilaisia joista ei paljoa iloa irronnut. No onneksi maaottelutauko on ohi ja Tabrizissa olisi viikonloppuna mielenkiintoisen oloinen matsi. Sinne siis.

Jälleen yhteen yöbussiin joka tällä kertaa oli mallia VIP. Eli penkkejä oli neljän vierekkäisen sijasta kolme ja ne olivat mallia lentokapteeni. Kymmenen euron lippuhintaan sisältyi myös ilmaisia pipareita ja mehua. Suomessa tuo eväspussi maksaisi varmasti kympin verran. Tällä kertaa uni maistui ja aamulla oltiin virkeänä Tabrizissa Etelä-Azerbaijanin maakunnassa. Joskus muinoinhan koko Azerbaijan kuului Persiaan, mutta Venäläiset veivät siitä leijonanosan eli nykyisen Azerbaijan nimisen valtion. Samaa kansaa kuitenkin asuu myös Iranin puolella ja ihan kadunmiesten ulkonäöstäkin huomasi että oltiin Azerien vaikutusalueella. Viikset olivat mallia movember-all-year-around. Kaupungin BB:t (Bed&Breakfast, ei isoveli) oli sijoitettu kätevästi saman kadun varrelle, joten kävin muutamassa paikassa tutkimassa ennen valintaa. Melkoisia rotkojahan ne olivat kaikki, mutta jossain se on nukuttava. Päädyin vankilaselliä muistuttavaan privahuoneeseen Hotel Mashhadissa. Ensimmäisen illan missiokseni olin asettanut juna- tai bussikyydin löytämisen Turkin puolelle, ja useampi tunti meni matkatoimistoa etsiessä. Bakuun olisi kyllä päässyt vaikka joka päivä, mutta Azerbaijan nyt tulee kuitenkin taas Suomen lohkoon seuraavissa em-karsinnoissa. Oriental Express-juna Ankaraan olisi tietysti ollut se paras vaihtoehto, mutta seuraavaa lähtöä olisi joutunut odottamaan 5 päivää. Lopulta löytyi bussifirma joka ajelisi Ankaraan jo muutaman päivän kuluttua.

Seuraava aamupäivä tuli kierreltyä basaarissa joka on käsittääkseni maailman suurin katettu basaari ja Unescon maailmanperintökohteisiinkin kelpuutettu. Kolmessa minuutissahan sinnekin eksyi joten jouduin ottamaan käyttöön vanhan "näin pääset ulos sokkelosta"-menetelmän. Eli joka risteyksestä kun kääntyy oikealle niin ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä ulos. Turisti-infokin löytyi sattumalta, pitihän sielläkin käydä kurkkaamassa. Kertoivat että muutaman tunnin päästä olisi toinen turisti lähdössä taksikyydillä läheiseen Kandovanin kylään ja kymmenellä dollarilla pääsisin mukaan. Eipä siinä muitakaan suunnitelmia iltapäivälle ollut, joten eväiden ostoon ja matkaan. Uusi-Seelantilaismiehen kanssa lähdettiin siis ihmettelemään kallioseinään kaiverrettua kylää jossa vielä tänäkin päivänä ihmiset asuvat vaikka elementtitalojakin olisi tarjolla. Pahaksi onneksemme jo lähtiessämme satoi vettä ja ylös vuoristoon päästessämme vesisade muuttui ensin rännäksi ja sitten lumeksi. Muutamat kuvat kävimme tietysti räpsimässä ennenkuin vetäydyimme kylän ainoaan kahvilaan lämmittelemään ja taksikuskimme kanssa turisemaan. Talvirenkaitahan Irannissa ei juurikaan käytetä ja takaisin lähtiessämme taksikuskimme totesi "God help us. Yours and mine!" hienosti kuitenkin suoriutui suharimme tästä sohjoisesta vuoristo ek:sta kesänakeilla.

Sitten olikin jo pelipäivä. Tabrizin ylpeys Iranin liigassa on nimeltään Tractor Sazi ja sen faneja tituleerataan maan äänekkäimmiksi. Tabrizlaisille Tractor on paljon muutakin kuin pelkkä jalkapallojoukkue. Iranin hallinto on kieltänyt etnisiltä Azereilta oman kulttuurinsa vaalimisen esimerkiksi kirjallisuuden ja musiikin muodossa, joten Tractor ja sen kotistadion Yadegar-E-Emam stadion ovat ainoa foorumi jossa Tabrizlaiset uskaltavat joukkovoiman turvin olla ylpeästi Azereja. Tämä on tietenkin johtanut yhteydenottoihin poliisin kanssa, se kun ei hyvällä katso tai kuuntele separatistien huutelua. Tänään Tractorilla oli vastassaan itse Persepolis, jota paikalliset pitävät pahimpana vihollisenaan ja Persialaisen pakkovallan ruumiillistumana. Stadion löytyi reippaan kävelymatkan päästä keskustasta. Viimeisen kilometrin taitoin bussissa, kun bongasin sen olevan täynnä seuran punaisia värejä kantavaa porukkaa eli menevän oikeaan osoitteeseen.

Ja tottakai herätti pohjoisen mies hilpeyttä täälläkin, oikeinko Suomesta asti on tultu peliä katsomaan. Lyöttäydyin muutaman paikallisen seuraan ja heidän siivellään löysin lipunmyyntikopin josta käteeni lyötiin luottokortin kokoinen älymuovinpala johon oli ladattu pääsylippu. Katsomossa oltiin jo kolme varttia ennen alkuvihellystä, mutta parhaat paikat sateensuojasta oli jo viety. Pelin alkaessa Azerbaijan-huudot kajahtivat ilmoille monikymmentuhatpäisestä yleisöstä. Toki joskus muistettiin kannustaa myös joukkuetta. Tunnelma oli sateesta huolimatta hyvä ja peli kotijoukkueella hallussa. Ensimmäisen puoliajan lopussa kotijoukkue sai maalinedustahässäkän päätteeksi sullottua pallon maaliin ja yleisö repesi huutoon. Maali jäi ottelun ainoaksi ja Tractor Sazi kiipesi liigan keulapaikoille. Kenttäolosuhteiden takia pelin tasosta on hankala heittää arviota, mutta en usko että Veikkausliigajoukkueista kukaan pystyisi tasaväkisesti Tractosin kanssa tappelemaan, sen verran näppärää oli pallonkäsittely. Ottelun jälkeen joukkoliikenteestä oli turha unelmoidakkaan. Ihmismassa valui tasaisena virtana kohti kaupungin keskustaa vieden myös minut lopulta takaisin hotellilleni.

No kannattiko Iraniin mennä? Kyllä kannatti, ihmiset ovat vieraanvaraisia ja avuliaita, kaupungit ovat eksoottisia ja keskenään erilaisia ja perusinfra on hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kaduilla on turvallista, taskuvarkaat ja kaupustelijat eivät kiusaa eikä kadunkulmilla makaile pultsareita. Vielä kun pääsevät turismia jarruttavasta imago-ongelmastaan eroon on maan matkailutaloudella edessään valoisa tulevaisuus. Iranilaiselle Iran ei tietenkään ole mikään lintukoto, mutta aistin muutoksen olevan tulossa, tiedonkulkua kun ei nykypäivänä pysty rajoittamaan yksikään sotilasjuntta tai uskonnollinen johtaja.




       

      

Silkkitien ytimessä

Alkuun pahoittelut että blogi raahaa hieman reaalimaailmaa jäljessä, nettiyhteydet ja toimettomat illat eivät oikein ole osuneet yksiin viime viikkoina. Kokandin jälkeen matkasin siis Tashkentiin, ja siellä oli tarkoitukseni lähinnä suunnitella matkan jatkoa ja hoidella muitakin käytännön asioita. Muilta reissaajilta ja netistä saatujen tietojen perusteella Turkmenistanin kauttakulkuviisumin saaminen on tänä syksynä kestänyt viikosta kahteen, ja maassaolopäiviä on järjestään annettu ruhtinaalliset kolme. Normaali turistiviisumi olisi edellyttänyt oppaan (lue päällystakki) palkkaamista koko maassaolon ajaksi. Karu fakta joka sai minut luopumaan alkuperäisestä ideastani matkata maitse läpi silkkitien. Pahimmassa tapauksessa Uzbekistanin viisumini olisi ehtinyt umpeutua ennenkuin olisin Turkmenistanin viisumitarran passiini saanut, joka olisi pakottanut lentämään äkkilähdöllä johonkin viisumivapaaseen maahan. Uutta suunnitelmaa siis laatimaan. Yhtenä vaihtoehtona pyörittelin hetken Tajikistanin viisumin anomista, pitäisi onnistua kuulemma kahdessa päivässä. Sieltä suunnasta tulleet kuitenkin kertoivat talven olevan jo Pamirin vuoristossa täydessä käynnissä, eikä vaeltelu kymmenen asteen pakkasessa oikein kiinnostanut, olihan pakkanen kuitenkin se pirulainen jonka takia Suomesta alunperin evakkoon lähdin. Näytti siis käyvän kuin Nordmanille laulussa eli Vandraren har ingen stans at gå. 

Iranin viisumin olin onnekseni hankkinut jo ennen lähtöäni Helsingistä, joten täysin vailla vaihtoehtoja en ollut. Ei siis tarvinnut kuin buukata lento Teheraniin ja matka pääsisi jatkumaan, vaikkakin lentokoneella. Muun maailman Irania vastaan asettamien talouspakotteiden takia suorien IranAirin lentojen varaaminen ei kuitenkaan käynyt hiirtä klikkaamalla, eikä hintatietoja ollut esillä missään. Toki lentäminen jonkin muun maan kautta olisi ollut vaihtoehto, mutta hinnat haluamilleni päiville pyörivät viidensadan dollarin molemmin puolin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis vieraileminen IranAirin toimistossa, jollainen onnekseni löytyi Tashkentista. Toki viikonlopun takia lippua ostamaan pääsisin vasta muutaman päivän kuluttua. 

Eipä hätää, kyllähän miljoonakaupungista tekemistä lauantai-illaksi löytyy. Tai niin sitä ainakin luulisi. Presidentin päätöksestä ravintolat ja kuppilat sulkevat ovensa viimeistään iltayhdeltätoista, eikä pubeja päiväsaikaankaan paljoa katukuvassa näkynyt. Monumenttien ja puistojen ihmettelyä jälleen ohjelmassa siis. Hostellille oli ilokseni keräytynyt taas monensorttista maankiertäjää. Keskustelu toisten reissaajien kanssa alkaa muuten aina täysin samoilla kysymyksillä ja samassa järjestyksessä: Mikä sun nimi on? Mistä oot? Kauan oot reissannu? Mistä oot tulossa ja mihin menossa? Näiden muodollisuuksien jälkeen päästään vasta aloittamaan vapaamuotoisempi keskustelu vatsan toiminnasta ja ilkeistä liikennepoliiseista. Yksi näistä maankiertäjistä oli tällä kertaa Kelvin Hong Kongista, reissannut 2 kuukautta tulossa Tajikistanista ja menossa Iraniin. Hän oli lentonsa Teheraniin jo saanut hankittua ja vinkkasi että hinta pyöri matkatoimistosta ostettuna neljänsadan dollarin kieppeillä ja lentoja on yksi viikossa. Kelvinkin osoittautui futismieheksi, joten sunnuntai-iltapäivän liigapeliä päätimme lähteä väijymään kaksistaan. Mukaan saimme vielä naarattua Taiwanilaisen kaverin jonka nimi on valitettavasti päässyt jo unohtumaan. 

Ensimmäinen näkemäni Uzbekistanin maaperällä oli siis Pakhtakhor vastaan joku jonka nimeä en nyt pääse tarkistamaan, koska netti katkesi. (tsekkaa soccerwaysta jos oikeesti kiinnostaa) Pakhtakhor tarkoittaa puuvillanpoimijaa, ja puuvillanpoiminta on toimintaa johon maaseudun opiskelijat ja muut siipeilijät valtio pakottaa joka syksy palkattomaan pakkotyöhön. Liekö sitten epäseksikäs nimi vai ottelun panoksettomuus syynä, mutta vähissä olivat katsojat valtavalla stadionilla. Viitisensataa ihmistä istuskeli penkeillään auringonkukansiementen kuoria syljeskellen sen suuremmin pelitapahtumiin reagoimatta. Pelin taso oli kuitenkin parasta jota olin tähän mennessä matkallani keski-aasiassa nähnyt. Pelaajat olivat nopeita ja teknisiä, syötöt ja puolenvaihdot löysivät omille, ja puolustuslinjatkin näyttivät olevan hyvin vaaterissa. Pakhtakor oli vastustajaansa nopeampi ja nokkelampi ja vei voiton tässä toiseksi viimeisen kierroksen panoksettomassa ottelussa . Usein juuri tämäntyyppiset ottelut ovat alttiimpia vedonlyöntivilpeille, mutta ainakaan tänään ei ilmiselviä imurointeja tai harhasyöttöjä nähty. 

Maanantaille olin tehnyt selvän sotasuunnitelman. Ensin IranAirin konttorille lentolippua kyselemään, jos hinta on alle 400$ ostan, jos yli menen Tajikistanin lähetystöön laitan viisumianomeksen sisään ja lennän Dushanbesta halvemmalla. Tämän jälkeen juna-asemalle Tashkent-Samarkand lipun ostoon, ja sen jälkeen pankkiautomaatin metsästys ja lompakko täyteen dollareita. Kolme yksinkertaista asiaa jotka Suomessa hoituisi varttitunnissa, mutta joihin Uzbekistanin kaltaisessa byrokratiaan umpirakastuneessa maassa saa kivasti kulutettua kokonaisen työpäivän. IranAirin konttorilla olin asemissa jo avaamisaikaan, ja akateemisen vartin jälkeen myös virkailijat matelivat työpaikalleen. Lentolippu seuraavan viikon perjantaille irtosi hintaan 380 dollaria (noin 250€). Iso sijoitus siis, mutta Irania en jättäisi väliin tässä vaiheessa mistään hinnasta. Uzbekistanin kiertelyllekin jäisi vielä aikaa mukavat kymmenen päivää. Seuraavana stoppina juna-asema jossa pääsin taas kolmenkymmenen lippuluukun joukosta arpomaan mikä baabuska myy lippuja seuraavalle päivälle ja Samarkandin junaan. Tämä baabuska ei sanonut Njet vaan sujuvalla englanninkielellä kommunikoiden junalippu seuraavalle päivälle hoitui kerrankin ilman hirveää säätämistä. Rasti seinään. Koska kaikki käteisvarani olin sijoittanut Iranin islamistisen tasavallan lentoyhtiöön, piti vielä jostakin löytää pankkiautomaatti joka tunnistaa Visan tai Mastercardin ja sylkee sisuksistaan Amerikan dollareita. Dollareita siksi että paikallista valuuttaa nostettaessa muuntokurssina käytetään valtion virallista lukua, joka on melkein 20 prosenttia huonompi kuin mustan pörssin vaihtokurssi. Parhaan arvon rahalleen saa siis vaihtamalla kovaa ulkomaan valuuttaa basaarin kulmilla epäilyttävän näköisten nahkatakkijätkien kanssa Uzbekistanin rahaksi. Sopiva pankkikonttori löytyi ja jälleen Visa osoittautui MasterCardia paremmaksi vaihtoehdoksi. Kokemuksieni ja kuulemieni tarinoiden mukaan ulkomaisia kortteja hyväksyviä pankkeja tai edes automaatteja on lähes mahdoton löytää Tashkentin ulkopuolelta, joten nosta tarpeeksi valuuttaa ennen maaseutumatkailua!

Jo nimi Samarkand herättää paljon mielikuvia itämaisesta mystiikasta ja arkkitehtuurista, joten odotukseni olivat korkealla kun saavuin kaupunkiin. Niin kuin aina, ensin pitää kuitenkin selvitä asemalla päivystävistä taksigoijareista jotka ovat valitettavan tietoisia siitä että reppuselkäinen matkaaja on kaupungissa ensimmäistä kertaa, ja siltä on helppoa ottaa löysä raha pois. Kesken tinkaamiseni huomasin että toinenkin nykymaailman nomadi kävi omaa hintaneuvotteluaan. "Hei mihin sä oot menossa?" "B&B Bahodiriin." "Katos perkule, sama matka". Toinen suhari jätettiin kiroilemaan karannutta kalaa, ja paremman tarjouksen tehneen kuskin kyytiin hyppäsimme minä ja engelsmanni. Majatalo oli parhaat päivänsä nähnyt, ja vessassa oli hassu haju, mutta loistavan sijainnin ja leppoisan tunnelman takia päätin kuitenkin ottaa punkan tästä viehättävästä paikasta, jota moni ystäväni kutsuisi lääväksi. Kuukaudessa halki itäisen Euroopan, Iranin ja Turkmenistanin läpi tiensä saman talon sisäpihaterassille olivat raivanneet myös Espoolaisveljekset Mikko ja Miikka. Japanilaispariskunta, joka oli kiertänyt maailmaa jo muutaman vuoden, oli muun muassa matkustanut pummilla Kenialaisjunan hiilivaunussa. Tarinoita ja kokemuksia siis vaihdettiin jälleen kerran olutlasien ääressä. 

Mutta koska oltiin kaupungissa jossa nähtävyydet ovat oikeasti nähtävyyksiä eivätkä metrin mittaisia kuseskelevia pikkupoikia, oli aikaa jutustelun ohella varattava myös perinteisempään kamera kaulassa kiertelyyn. Ja täytyy todeta että Samarkandin Moskeijat Maoselumit ja muut ovat ehkä olympiastadionin jälkeen komeinta ihmisen rakentamaa arkkitehtuuria jota olen eläissäni nähnyt. Koska islam kieltää ihmisten piirtämisen on rakennusten sisä- ja ulkopinnat maalattu täyteen kaikenlaisia geometrisia kuvioita ja koukeroita. Paljoa en kovista huumeista tiedä, mutta mahtaisi olla LSD-päissään melkoinen kokemus. Tokihan kaikki on kiiltäväksi restauroitu ja matkamuistomyymälät ovat täälläkin löytäneet tiensä kujien varsille, mutta massaturismi antaa vielä odottaa itseään. Registanin alueen mineraattien ja medressojen, menneiden aikoijen valtiaiden hautamuistomerkkien sekä muun komeasti koristellun ihmettelyyn sai komeasti kulumaan muutaman päivän. Kaupungissa oli todellakin aistittavissa ikiaikainen silkkitien tunnelma. 


Ja lisää arkkitehtuurin ilotulitusta oli luvassa muutaman tunnin junamatkan päässä Bukharassa joka olisi odysseiani seuraava etappi. Uzbekistanilaiset junat osoittautuivat mukavaksi tavaksi matkustaa, hinnat tosin olivat esimerkiksi Kazakstania kovemmat. Muutaman sadan kilometrin matkasta sai maksaa melkein 10 euron verran. Majapaikka Bukharassa löytyi helposti, turistikausi täälläkin oli lopuillaan, ja puolityhjissä majataloissa oli helppoa tingata hinnasta muutama kymmenen pinnaa pois. Minulle tämä sesongin ulkopuolinen matkailu sopii, kelit ovat pohjoisen pojalle sopivan viileät kävelyyn ja kiertelyyn ja ylipäätään kokemus on mukavampi ilman kadut tukkivia kaikkea valokuvaavia Japanilaisia tai aina yli kolmenkymmenen ihmisen yksiköissä liikkuvia Saksalaiseläkeläisiä. Kolikon kääntöpuolena tällä kertaa majatalo oli tyhjillään ja iltaisin sain viihdyttää itseäni niillä samoilla Matkapassi-videoilla joita jo tullimiesten kanssa katseltiin. Bukharan nähtävyydet eivät ehkä vedä vertoja Samarkandin vastaaville, mutta tunnelma kaupungissa oli mukavan seesteinen. Bukharan kaduilla törmäsin myös jo Kirgisiassa tapaamaani Artjomiin. Raukka oli sammunut edellisenä yönä taksin takapenkille ja dollarit olivat taskusta hävinneet. Ja kun ei tosiaan pankkiautomaatteja Bukharassa ole, päätin lainata kaverille muutaman kympin ja keittolounaan. Ihan vaan sen takia että Artjom itse tarjosi Bishkekissä borssikeitot ja vodkat koko hostellille. Paskiaiselle en olisi pummannut. 

 Ja onhan kylässä myös jalkapallojoukkue. Perjantaina pelattiin Uzbekistanin liigan viimeinen kierros. Kylään saapui Lokomotiv Tashkentista, ja muutaman muun pelin mennessä toivotusti, olisi vierasjoukkueella mahdollisuudet jopa mestaruuteen asti. Bukhara oli mahdollisuutensa jo menettänyt, eikä vaaraa putoamisestakaan ollut, mutta silti kyläläiset olivat tulleet komealle stadionilleen vielä tämän kerran ennenkuin pitkä talvitauko alkaisi. Kuten Tashkentissa, myös täällä peli oli tasokasta. Ymmärrettävistä syistä Lokomotivilla oli ottelussa enemmän motiivia ja se otti helpohkon voiton. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahdelleet kohdalleen ja mestaruus karkasi muualle. Hopeiset mitalit tuntuivat kuitenkin tyydyttävän toisiaan onnittelevia vierailijoita. Kotijoukkueella ja sen kannattajilla alkoi talvitauko ja pitkä kevään odotus. Luulen tietäväni miltä heistä tuntui. 



Bukharasta ei ole junayhteyttä Uzbekistanin läntisiin osiin, joissa halusin vielä käydä ennen lähtöäni. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäisi siis taas kimppataksin ottaminen. Majapaikkani isäntä jeesasi minua taksin löytämisessä, ja jo edellisenä iltana soitti puolitutulle suharille jonka tiesi joka toinen päivä ajavan Khivaan ja joka toinen päivä takaisin. Aamulla pihaan ilmestyikin goijari nahkatakissaan, ja pitkien ja kertaalleen katkenneiden neuvottelujen jälkeen puolen päivän erämaan ylityksen hinnaksi saatiin sorvattua 30 dollaria. Aloitushinnan ollessa 80$ tunsin jo pientä ylpeyttä tinkaustaidoistani. Kaiken hyvän lisäksi pääsin valitsemaan paikkani ensimmäisenä. Tällaisilla pitkillä siirtymillä kannattaa ehdottomasti valkata etupenkki, niin ei tarvitse hikoilla kaverin kyynärpäät suussa kolmistaan pikkuauton takapenkillä. Matkan aikana kävi selville että kuskin veli pyörittää hotellia joka on kuulemma kylän paras. Niimpä tietysti, näille kaverit ja kylänmiehet ovat veljiä, ja hyvänpäiväntututkin puheissa vähintään serkkuja. Hotellin pihaan kuitenkin puolivahingossa pysäköitiin. Hinnaksi luvattiin privaattihuoneesta 15 dollaria. Ei paha, mutta esitetään nyt kuitenkin vaikeasti tavoiteltavaa. Ovesta poistuessani perääni huikattiinkin "For you sir ten dollars and breakfast!" Näön vuoksi kävelin korttelin ympäri ja katsastin muutaman paikan, mutta tottakai tartuin tähän kympin täkyyn, oma huone ja suihku kuitenkin. No paikkahan oli muuten ihan ok, mitä nyt ensimmäisenä iltana puuttuivat sähköt ja toisena iltana juokseva vesi. Pikkujuttujahan nämä, ei sitä joka aamu tarvitse välttämättä peseytyä. 

Khivassa alkoi jo tuntua siltä että moskeijat ja mineraatit alkavat riittää. Vaikka rakennukset ovat komeita ja koristeellisia, ovat ne kuitenkin melko samannäköisiä keskenään. Kyllähän tuollakin toki päivän käyskenteli ja katseli. Khiva muistuttaa enemmän ulkoilmamuseota kuin oikeaa kaupunkia. Iltaisin oli aavemaista käppäillä tyhjillä pimeillä pikkukujilla kuunvalossa. Kaupungin ravintolatarjonnassa on melkoisesti parannettavaa. Kahden päivän oleskelun aikana onnistuin löytämään kojun joka myi Sashlikia ja vähän hienomman ravintolan jonka ruokalistalta löytyi - yllätys yllätys - ainoastaan saslikkia. Paras reitti Khivasta takaisin Tashkenttiin on ottaa taksi puolen tunnin ajomatkan päähän Urgenghiin josta lähtee joka iltapäivä maan läpi kulkeva yöjuna. Tähän junaan hyppäsin itsekin, ja hyttikavereikseni sain tällä kertaa viisissäkymmenissä olevan saksankielenopettajan joka oli kahden koulutytön kanssa matkalla pääkaupunkiin johonkin konferenssiin. Kommunikointimme oli jotakin omituista Englannin, Saksan ja Venäjän sekoitusta, mutta ajatuksia saatiin vaihdettua, ja taas pidettiin huolta siitä ettei kukaan, etenkään turisti,  kävisi nukkumaan nälkäisenä. Riisipuuroa, lihapasteijoita ja teetä nauttiessa tunsin jälleen pientä häpeää käyttää hyväkseni vieraanvaraisuutta. Mutta kuten on tullut huomattua, Uzbekistanissa ei auta yrittää kieltäytyä mistään. Aamupalaksi keitettyjä munia ja lisää teetä. "En mä oikeesti voi kaikkia teidän sapuskoja syödä." "Tsuhna ottaa nyt vaan!" Perillä Tashkentissa oltiin aamupäivällä, ja kerrankin pääsin näyttämään aseman taksisuhareille pitkää nenää. Hähää, tiedämpäs että sadan metrin päässä on metroasema jolla pääsen perille asti. Uzbekistan tulee jäämään muistoihini maana jossa helkkarin mukavat ja vieraanvaraiset ihmiset elävät helkkarin kuristavassa ja byrokraattisessa poliisivaltiossa. Matkaajalle maa on kuitenkin melko helppo. Ainoat kerrat kun poliisin kanssa jouduin tekemisiin olivat Tashkentin metrossa, jossa repun sisältö ja passi tarkistettiin joka kerta. Ainoa rasittava piirre on rekisteröintilippulappujen maaninen kerääminen. Jokaiselta nukutulta yöltä pitää olla todiste rekisteröidystä hotellista/majatalosta tai yöjunasta. Viimeiset pari päivää Tashkentissa menivät kerätessä tietoa seuraavista etapeista. Pieni jännitys alkoi pikkuhiljaa hiipiä hipiään. Ei helkkari oonko mä ihan tosissani menossa Iraniin!

Mikä maa, mikä valuutta!

Välillä on otettava ihan oman jaksamisen takia laiskoja päiviä, sängyssä makailua, leffojen katselua ja sensemmoista. Oshissa kun jaksoi sadella vettä, meni ensimmäinen päivä pitkälti hotellilla. No tulihan sitä vodaa seuraavanakin päivänä, mutta paikallinen basaari nyt oli ainakin käytävä tarkistamassa ennen illan ottelua. Se oli hylätyistä merikonteista, pressuista ja paalinarusta rakennettu sokkelo jossa myytiin kaikenlaista lampaanruhoista lenkkitossuihin. Marokon tunnelmalliset basaarit kolunneelle ei Oshin vastaava tarjonnut juurikaan elämyksiä. Vuosia sitten käydyn sisällissodan ja satunnaisten väkivaltaisiksi yltyneiden mellakoiden takia kaupunki on edelleen ulkoministeriön "Emme suosittele matkustamista ilman pakottavaa syytä."-listalla Mielestäni sarjakierros jossa mestaruus on kotijoukkueelle katkolla on juuri tällainen äärimmäisen pakottava syy.

Kotijoukkue Alay Osh kohtaisi siis viimeisessä ottelussaan Dordoi Bishkekin. Lähtöasetelmat peliin: Bishkekin porukalla vielä 2 ottelua tämäniltaisen jälkeen pelaamatta, ja piste-eroa Oshin hyväksi neljä pistettä. Voitolla siis mestaruus olisi varma, tappiolla tai tasurilla homma ei enää olisi omissa käsissä. Ratkaiseva ottelu keräsi stadionin ainoan katsomon täyteen populaa ja meteli oli alusta lähtien kiitettävä. Pelin tasoa en tässä viitsi hirveästi analysoida, tärkeintä oli että tilanteita riitti ja tunnelma oli hyvä. Tuomari tuntui viheltävän kovasti kotiinpäin, mutta sehän ei ketään haitannut. Joskus tunnin kohdalla Alay sai survottua ottelun ainoan maalin, ja porukka repesi täysin pähkinöiksi. Parempaa tietoa minulla ei ole, mutta sisällissodan jäljiltä Kirgisia lienee edelleen melko kahtiajakautunut maa. Voitto pääkaupungista ja mestaruus loisi Oshiin mukavaa "south will rise again"-henkeä. Muutamaa minuuttia ennen loppua katsomossa raikasi jo "Alay - Champion"-huuto ja tuomarin viheltäessä pilliin mestaruusjuhlat olivat valmiit alkamaan. Kirgisian liigan mestaruuspokaali tuotiin paikalle. Se oli samaa kalibeeria kuin Elimäen piirinmestaruuskisojen tai mäyräkoiranäyttelyiden pokaalit, joten piskuruisinkin Kirgiisi jaksoi nostaa sen päänsä päälle iloisena tuulettaen. Kymmenen minuutin juhlinnan jälkeen miliisi päätti ettei paikalla ole enää mitään nähtävää. Katsomo tyhjäksi, menkää muualle juhlimaan. Tiedä sitten missä juhlinta jatkui, sillä olutravintoloita ei kylänraitilla näkynyt. Itse lähdin tylsästi kämpille villasukkia kuivattelemaan.

Maanantaiaamuna oli aika vaihtaa valtiota. Ensiksi oli kuitenkin löydettävä pankkiautomaatti joka sylkee ulos dollareita, Kirgisiassa kun ei Uzbekistanin valuuttaa saa ainakaan oman kokemukseni mukaan vaihdettua. Pienen haahuilun jälkeen sopiva luukku löytyi, ja lompakko oli pullollaan Ameriikan rahaa. Jälleen sain todeta että Visa on tälläkin seudulla paljon Mastercardia hyödyllisempi muovilämiskä. Hyvin varustautuneella reissaajalla kuten minulla on tottakai molemmat. Kuuden kilometrin taksimatka vei minut raja-asemalla joka piti ylittää jalkaisin, sillä julkista liikennettä rajan yli ei ole. Rajamuodollisuuksiin olin budjetoinut aikaa koko päivän, mutta ilokseni jono toisensa jälkeen minut huudettiin suoraan keulille "turist, turist davai!" Kokonaisuudessaan rajamuodollisuudet olivat ohi alle tunnissa, ja tähän on laskettu mukaan se 20 minuuttia joka kului Uzbekistanin tullissa vanhoja Matkapassi-jaksoja virkavallan kanssa katsellessa. Aivan oikein, tarkastus oli niin perusteellinen että läppäri laitettiin käyntiin ja jollain ilveellä näppärä tullimies sai kaivettua suomenkielisestä Windows seiskasta esille videokansion. Tänne olin ennen lähtöä warettanut 12 tuotantokautta matkailuohjelmaa, jota sopisi sitten pimeinä iltoina ja sadepäivinä katsella. Epäilyttävän materiaalin varalta ainakin Pakistan, Espanja ja Argentiina-jaksoja vahdattiin. Lopulta tullimies vakuuttui että ohjelmien sisältö sopi paikalliseen arvomaailmaan ja matka pääsi jatkumaan.

Rajan toisella puolen oli tietenkin löydettävä uusi taksi joka saisi kuljettaa minut reilun sadan kilometrin päähän Ferganaan tai edes lähimpään kylään Andijoniin. Siellähän niitä goijareita oli taas rivissä määränpäitä huudellen. 40 dollaria tarjottiin koko auton hinnaksi Ferganaan, kympillä saisin yhden istumapaikan ja joutuisin odottamaan että autoon löytyisi 3 muuta matkustajaa. Tottakai budjettimatkailijana vaadin että auto täytetään ja maksan ainoastaan kympin. Hetken odottelun jälkeen kuljettaja kuitenkin kyllästyi ja matkaan lähdettiin kahdestaan. Ajattelin mielessäni että tästä tulee vielä kunnon tinkaaminen kun perille päästään. Kuljettaja luultavasti haluaa sen 40$ ja vetoaa siihen ettei muita kyydissä ole. Lopulta matkan hinta oli 20$. Kymppi siitä että suhari vei minut oikeaan kaupunkiin, ja kymppi siitä että vei vieläpä pyydettyyn osoitteeseen. Kuulosti reilulta, yleensähän nämä jaetut taksit tipauttavat koko matkustajakatraan joko bussiasemalle tai kaupungin laidalle. Siinä minä sitten seisoin neuvostoaikaisen mallilähiön sisäpihalla ja kuski kaasutti tiehensä. Sonya niminen majatalo paikalla pitäisi olla, mutta eivät penkillä päivystäneet mummelit majataloista tienneet tai edes Sonjaa tunteneet. Tarjoutuivat kuitenkin majoittamaan matkaajan pieneen hintaan. Tätä kotimajoituskorttia ei kuitenkaan Uzbekistanissa voi pelata, sillä valtio vaatii matkailijaa yöpymään koko maassaoloaikansa hotelleissa joille on annettu lupa ottaa ulkomaalaisia vieraista. Pikkuhiljaa valkeni että kuski oli jättänyt minut aivan väärään paikkaan. Guesthouse Sonya piti sijaita Ohynbobaeva-kadulla, mutta tämä olikin Ohynbobaeva niminen mallilähiö. Ei siinä, uusi taksi alle ja oikeaan osoitteeseen. Osoitteeseen jossa minulle vastattiin ettei täällä mitään majataloa tai Sonjaa ole ollut enää vuoteen.

Ei siinä, kait niitä muitakin nukkumapaikkoja tämän kokoisessa kaupungissa on. Yleensä erehtymättömän Keski-Aasian matkaoppaani mukaan seuraavaksi paras vaihtoehto olisi Hotel Fergana. "Remont" sanoi elämäänkyllästyneen näköinen baabuska tiskin takaa. No sitten tuolla motarin varressa olisi tuo motelli. Ei kierrellääs nyt tässä keskustassa ja katsellaan. Optimistisesti nimetty Taj Mahal pönötti komeana keskellä pääkatua. Kalliilta näyttää, mutta käydään nyt kuitenkin kysymässä. 50$ ( tarjottiin hinnaksi, olihan se tuplat siitä mitä budjetti äärioloissakaan sallisi, mutta ei sinne motarin varteen jaksa laahustaa. Seuraavat kaksi yötä nautittiin siis harvinaisesta luksuksesta. Kämpän löydyttyä valuutanvaihtoon. Näkemisen arvoinen oli pankin kassaneidin ilme kun löin kaksi satasen seteliä pöytään. "Na Uzbeki som pozaluista!" Pienen takeltelun jälkeen tyttö kaivoi kassakaapista tiiliskiven kokoisen nipun rahaa. Noin 450 kappaletta tonnin seteleitä, tonnin arvon ollessa siis rapiat 30 eurosenttiä. Lienee turha sanoa että sen suurempia yksiköitä maassa ei tunneta. Siinä vaiheessa oli oma ilmeeni varmasti näkemisen arvoinen kun koitin survoa tätä arvovaluuttaa jo muutenkin täpötäyteen rinkkaani.  

Ferganan stoppi - niinkuin monet muutkin pysähdykset matkoillani - johtui puhtaasti jalkapalloilullisista syistä. Kyllähän kaupungissa muutenkin viihtyi vaikkei siellä mitään vetonaulanähtävyyksiä ollut. Stadionin olin bongannut jo hotellinmetsästysretkelläni, kävelymatkan päässä riittänee kun tuntia ennen alkuvihellystä lähden hotellilta. Netistä vielä tarkistin pelipaikan oikeaksi, uutta stadionia kun oltiin jo rakentamassa. Tuorein löytämäni uutinen elokuulta näytti vasta taiteilijan hahmotelmia, joten tuskinpa siellä mitään konkreettista on saatu aikaan. Vanhalle stadikalle siis. Hävyttömän huonosti olin pohjatyön tehnyt tällä kertaa. Vanhalle stadionille saavuttuani sain huomata että purkuryhmä siellä piikkasi betonia apinanraivolla, ainoastaan valotolpat jotka olivat luoneet minulle edellispäivänä virheellisen illuusion toiminnallisesta stadionista törröttivät pystyssä. Eipä tässä, ovat sitten näköjään saaneet sen uuden paikan valmiiksi kun vanhaakin jo puretaan. Kolme varttia kick-offiin, kumijalka alle hyvinhän tässä vielä ehtii. "Mitä tuleeko meille uus stadikka?" ihmetteli taksikuski. Neljäs tai viides vastaantulija osasi sitten neuvoa kuskille oikean suunnan. Sieltä se löytyi motarin varresta uusi hieno stadioni. Tai mitä nyt tähän mennessä oli saatu aikaiseksi. Täällä rakennusryhmä hitsaili samalla apinanraivolla teräspalkkeja ja nostokurjet olivat vallanneet paikan johon joskus tulevaisuudessa kasvaisi nurmikko. Ehdottomasti ei liigapalloa täälläkään. Kello juoksi jo kymmentä vaille ja vaihtoehdot olivat loppu. Korkkaamatta jäi Uzbekkiliiga vielä tällä kertaa. Seuraavana aamupäivänä naapurikaupunki Kokandiin matkatessani kimppataksin ikkunasta näin kaupungin laidalla Neftci Ferganan harjoituskeskuksen ja ihan pätevän oloisen pikkustadikan missä peli sitten oli luultavimmin potkiskeltu pois kalenterista. Eivätpä vaan vaivautuneet sitä missään ilmoittamaan.

Ferganan visiittiä emme siis voi kutsua menestykseksi, onneksi Kokand oli aivan toista maata. Maallista majaa ei tarvinnut etsiä koska Taj Mahalin avulias henkilökunta sen oli minulle mielellään varannut. Suhari löysi ensiyrittämällä paikalle ja hintakin oli Khan hotellissa paremmin kukkarolleni sopiva. Respassa juttusille tuppautui samantien vahvaa brittimurretta vääntävä paikallinen jannu joka kertoi olevan turistiopas. Tarjoutui kierrättämään seuraavana päivänä lähikylissä ja Kokandin nähtävyyksissä. Hinta vain oli hieman liian kova joten kauppoja ei syntynyt. Sinnikäs kaveri ei kerrasta luovuttanut, vaan seuraavana päivänä aamiaispöydässä totesi "Josko tuossa ysin maissa sitten lähdetään?" Vetosin budjetin pienuuteen johon kaveri totesi "No ei siinä, sitten kierrellään tässä omalla kylällä vaan, ei maksa mitään. Illaksi on kuitenkin menoa joten neljäksi tullaan takasin!" Sardorbekin kanssa sitten kierreltiin kaupungin linnoitukset, moskeijat ja hautuumaat, juteltiin niitä näitä ja jossain vaiheessa kaveri keksi: "Hei sähän lähdet muuten mukaan, illalla on serkkupojan häät!" Yritin kohteliaasti kieltäytyä, eihän tällaisella resupekalla ole matkassa kun yhdet kengät, persuksista roikkuvat farkut (kyllä, paino tippuu kovaa vauhtia.) ja kauhtunut Original Pingviinin ruutupaita. No ei näiden kanssa neuvotella, kutsu on kutsu, ja onhan se äärimmäisen mielenkiintoista päästä todistamaan uzbekkihäitä. Kulttuurihistoriaan tutustuttuamme siis partaa ajamaan ja suurimpia muulinpaskakokkareita trekkikengistä putsailemaan.

Uzbekkihäiden kaava menee pääpiirteittäin niin että ensin morsiamen sukulaiset ja ystävät kokoontuvat hänen talolleen, ja sulhasen vastaavat sulhasen talolle. Porukan ollessa kasassa sulhasen talolta lähdetään autosaattueena torvet soiden hakemaan morsianta, varmasti peruja vanhasta morsiamenryöstöperinteestä. Kun morsian on saatu noudettua jatkaa koko juhlaväki matkaansa kohti seuraintaloa tai vastaavaa jossa varsinainen hääjuhla vietetään. Itse pääsin tapaamaan sulhasen perheineen jo ennen häitä, kovasti tuntui olevan mies jännityksissään. Sulhasen äitimuori toivotti minut tervetulleeksi ja oli otettu että oikein Suomesta asti saavat tällaisen onnea tuovan vieraan mukaan juhlintaan. Juhlapaikka ei ollut mikä tahansa maamiesseurantalo vaan kapungin pramein ravintola  johon oli laitettu kattaus kuulemani mukaan kolmellesadalle vieraalle. Sardorbek valisti minua illan kulusta: Kaikki käyvät vuorotellen sanomassa hyvänonnentoivotuksensa mikrofoniin ja sitten tanssivat hääparin kunniaksi. Kun onnentoivottajat loppuvat on juhla ohi. Vuorollaan toivotuksensa kävivät ilmoille heittämässä siis sedät, tädit ja serkkupojat. Välillä tanssittiin Keskiaasialaista perinnemusiikkia kunnon diskobassoilla tottakai. Ja toivotuksiahan riitti moneksi tunniksi. Pöytiin kannettiin ruokalaji toisensa jälkeen, ja ilmestyihän se votkapullokin taas jostain povitaskusta. Paljoa en Uzbekinkielisen seremoniamestarin jutteluista ymmärtänyt, mutta jossain vaiheessa korvaani särähti sanat Jussi ja Finlandia. Ei siinä pitäähän ne omatkin toivotukset käydä heittämässä ilmoille, tule nyt edes Sardor simultaanitulkiksi! "Jos hääpäivän aamuna sataa vettä, se tarkoittaa onnellista avioliittoa ja pitkää ikää" (Onko tuollaista sanontaa edes olemassa, vai keksinkö lennosta, en ole aivan varma. Joka tapauksessa sulhasen äiti kyynelehti, morsiusneidot olivat sulaa vahaa ja diskojytke lähti soimaan. Onnekseni minulla on vuosien kokemus Night Clun Rubinin sekä Jolly Rogerin tanssilattioilta, joten jalkani sopeutuivat uzbekkibiittiin millisekunneissa. Tai ehkäpä niillä muutamilla votkanaukuillakin oli osuutensa liikkeitteni sulavuuteen. Jossain vaiheessa viimeinenkin kumminkaima sai toivotuksensa ilmoille ja juhla päättyi. Nurkan takana ei tapeltu, kukaan ei oksentanut boolimaljaan ja kaikilla tuntui olevan mahdottoman kivaa. Juhlan jälkeen lähdettiin tottakai jatkoille, kun kutsu kerran kävi. Jatkoista en ilkeä kuitenkaan tässä yhteydessä kertoa enempää, se on tarina joka sopii paremmin tuopin äärelle kuin tiedon valtatielle. Mainittakoon kuitenkin että paikalla olivat kiistatta kaupungin vaikutusvaltaisimmat bisnesmiehet. Aamulla oli jälleen sullottava kamat rinkkaan, hyvästeltävä matkan varrelle jäävä uusi ystävä ja jatkettava matkaa. Kimppataksi veisi tällä kertaa Tashkentiin.